Tänään pelastauduin yliopistolle, turvaan, paikkaan jossa mitään pahaa ei voi tapahtua. Käsi rusahteli ja veri maistui huulilla.
Jostain syystä en ole vieläkään saanut hankittua kirjeystävää, vaikka haaveilen siitä päivittäin. Jostain syystä myös yleismaailmalliset, oikeasti mielenkiintoiset pohdintani lentävät ikkunasta ulos, ja tänne kirjoitan vain joka päivä samoja sanoja. Kuuntelen Owenia ja itsestäänselvyyksiä, "kyllä sinä vielä." Kuuntelen iloisia kappaleita, ja ne kuulostavat yhtä koskettavilta kuin ne surullisetkin.
Mietin keskittyväni ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen edes hetkeksi opiskeluun, mutta tiedän jo nyt että avaan kirjat taas viimeisenä iltana, ja kaiken muun ajan käytän haaveiluun ja nukkumiseen. "Ethän sinä mitään muuta tee kuin nukut vain. Voi jos olisin sinä, olisi elämäni huikean helppoa. Tarvitsisi vain nukkua." Mutta mitä jos on uneton ja kierii sängyssä, hikoaa, mikään asento ei tunnu hyvältä, mikään päätös ei tunnu ratkaisevalta. Mitä sitten.
Sitten voi raahautua yliopistolle ja syödä kalakeittoa. Syödä siellä missä olo on kaikkea muuta kuin tyhjä. Keittäjät, kahvikupit, toiset opiskelijat, hiljainen iltapäivä. Olin koko päivän onnellinen siitä keittolautasesta ja salaatista, lasillisesta vettä. En laskenut kaloreita, en tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti