Forever journey on golden avenues

Maanantai. Maanantait ovat odottamista ja peittoja varten.

Olen tänään monta tuntia etsinyt vieraasta kaupungista majapaikkaa. Jättänyt menemättä luennolle, syönyt paketillisen keksejä, kuunnellut pimeässä huoneessa musiikkia. Piiloutunut peittojen alle. Odottanut.

Olen saanut sanoja ja viestejä vääriltä ihmisiltä, samantekevää sähköpostia, samantekeviä muistutuksia. Jos kuuntelen La Ritournellea oikein hiljaa pimeässä, tunnen ja kuulen sydämenlyöntini, jotka menevät väärään tahtiin, ajoittain tempoa vaihtaen. Välillä ulkona sataa vettä, välillä lunta. Tänään olen kävellyt kaduilla kuin harmaa varjo, väsynyt ja nälkäinen sellainen.

Kalenterissani on merkintöjä joka päivälle, mutta ohitan ne vaivattomasti.

"Sinun elämässä ihmissuhteet vie liikaa tilaa. Et osaa elää ilman niitä."  

Heräsin ihan itse. Aivan kuin olisin löytänyt maailman jännittävimmän ja häikäisevimmän kuvakirjan vanhasta unohtuneesta kirjahyllystä; huomasin yhtäkkiä kävelyretkellä kiviseinän reunan vesiputouksen, aamukahdeksalta talojen laitoja värittävän auringon. Maistoin mustikanmaun kekseissä, kitkerän punaviinin, tunsin lämpimän kädenpuristuksen ja kuulin sanat. Huomasin että on kevät, muistin että olen kohta Ranskassa. 

Istuin tentissä kolme tuntia, ja tenttikysymysten sijaan mietin perjantaita, punaviiniä ja sitä minne menisin seuraavaksi. Mitä tekisin, missä haluaisin käydä, millaista tanssia tanssia. Siinä hetkessä rakastin yliopistoa ja sitä, että ketään ei haittaa jos minun kynsilakka on rapissut pois, tai jos tukka on takussa. Tentissä istuminen oli parasta.

Hetken tuntuu taas siltä että olen elossa, sittenkin. Kaikki ei olekaan samantekevää. Päivät kulkevat kuin siivillä, ne ovat sittenkin liian lyhyitä. Minun täytyy saada kävellä pitkiä iltakävelyitä, istua kahviloissa, jutella tutuille ja tuntemattomille, kuunnella musiikkia, supattaa ranskaa. Tuntea.

I don't like it like this

Eilen se tapahtui. Huolella rakentamani pato sortui discopallon välkkeessä, kevätahdistuksen hyökyaalto vyöryi ylitseni murtaen kaikki lukot mennessään.

Hengitys rahisee, pikkukiviä ja leijailevaa katupölyä. Kengänkorot ovat kuluneet ontoiksi, ja minusta tuntuu kuin kaikki olisi liikaa, ja samalla liian vähän. En halua enää poistua tästä talosta, haluaisin aikalisän, haluan olla rauhassa. Vieraat kysyvät katseet häiritsevät kaupparetkiäni, tutut kysyvät kysymyksiä jotta saisivat selville miksi ja miten ja mikset.

Voi kunpa joku antaisi minulle luvan nukkua koko loppukevään. Nukkua kaikki nämä viikoilta tuntuvat päivät kevyiksi ja ohuiksi. Minä en tee näillä päivillä mitään, en halua odottaa niiden laahustavan hitaasti ohitseni. 

Haluan herätä sitten kun pyykit kuivuvat auringossa niinkuin minun aallonpohjanikin, ja puissa on taas lehdet. Herättäkää minut kesän ensimmäisenä päivänä.

I Don't Need Love, I've Got My Band

Onni on: 

hiljaisuutta, päiväunia, musiikkia, mustikkapirtelöä, iltapäivän gin tonic, saunomista, kävelyretkiä, hyppynarulla hyppimistä, kaupassa käyntiä, unohtamista, puhelujen odottamista, huonon toimintaelokuvan katsomista, valvomista, pyykkäämistä, toinen kupillinen kahvia, haaveilua, päiväkirjan kirjoittamista, aamuaurinkoa, risteyksissä seisomista, kesän odottamista, toisten ihmisten ajattelemista, tenttikirjojen välttelyä, kanatortilloja, bussimatkoja, vaatekaapin siivoamista, ystävien ihanuuden tajuamista.

Minun sormet tuoksuu pyykkijauheelta, ja kohta pitäisi matkata toiselle puolelle kaupunkia. Vaikealukuinen tenttikirja odottaa avaamistaan lattialla, ja vaikka päivä on mitä tavanomaisin on oloni mitä parhain. Tänään on sellainen päivä että kaikki on mahdollista, jos vaan jalkani seuraisivat perässä.

Minusta tuntuu että teen ainakin sen minkä osaan parhaiten, ja menen hetkeksi peittojen alle haaveilemaan kesästä ja keikoista, pojista ja punaviinipulloista. 

Aika kiva lauantai.

In Mind

Pidän tästä talosta. Parasta on se, kun istun hiljaa ikkunalaudalla teekupin kanssa, katselen kun isot pehmeät lumihiutaleet kiertävät ympyrää sisäpihalla. Vastapäisen talon ikkunoista ei näy ketään, päivä on vielä hetken uusi, ja raukea väsymys täyttää minut. Annan muiden juosta rappusia alas, kolistella, hoitaa velvollisuuksia. Minä korkeintaan kaivaudun takaisin pyykiltä tuoksuvan peiton alle, luen kaksi sivua tenttikirjasta ja nukun vähän lisää.

Tällä viikolla olen perunut lähestulkoon kaikki menoni. Minulla on ollut tärkeämpää tekemistä. Olen nukkunut univelkoja ja tautia pois, rakentanut itseäni uudelleen haaveista ja musiikista. Olen ollut väsynyt, välillä masentunut, mutta pohjavire on kuitenkin ollut hento ja värisevä onnellisuuden tunne, joka pieninä hetkinä pulpahtelee pintaan melankolian alta.

Tiedättekö, minä olen sellainen joka ei koskaan tee aloitteita. En paljasta itseäni missään tilanteessa, yritän harhauttaa toista incognito, olen kärsivällinen ja juonikas, vaikka ihastun hups vain.

"Don´t struggle like that or I´ll only love you more."

Ylitin itseni. Jätin ääneni baariin, heräsin hirmuisen päänsäryn kanssa. Sormessani on viilto, ranteeni sattuu, ja tuntuu kuin joku olisi työntänyt veitsen minun sydämen viereen.

Samasta kohdasta pisteli myös eilen, kun olin keikan jälkeen yöksi taipuvassa illassa tekemässä jatkosuunnitelmia. "Ehkä joku on ampunut nuolen sinun sydämen ohi. Ehkä siksi se sattuu."

Näin sen jonka näkemistä odotin. Kahdeksan oluen jälkeen tunnustin hänen tuttavalleen että olen ehkä kiinnostunut. Ehkä. Ihan vähän vain.