Minut on tehty sokerista. Kävelen sateessa ja sulan, minusta tulee pieni lammikko katukivetysten väliin, harmaa lammikko josta näkyy pilvet peilinä jos siihen katsoo. Mutta minua, itse lammikkoa, ei näe, ei kukaan näe.
Sanon itselleni että minun pitää olla vahva, en saa laittaa suuhuni enää mitään. Minulla ei ole tahdonvoimaa. Minulla on jatkuva nälkä, syön kuin pohjaton kaivo, ja tunnen oloni liian suureksi. Niin suureksi, etten ole ansainnut huolenpitoa, niin suureksi etten jaksa enää hoitaa ihmissuhteita. Haluan sittenkin asua yksin, sulkeutua turvaan, lukea kirjoja, olla kotona. Käsi rusahtelee vieläkin, ja kirpputorilla äiti sanoi lastaan hyödyttömäksi.
Kävele nopeammin. Hissi tulee liian hitaasti, nielen kiukkua. Annan hissin oven pamahtaa kiinni, avaan ulko-oven, otan kengät pois, istun sängylle. Luhistun.
Herättyäni keitän lisää teetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti