En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan. Iltaisin makaan sängyllä katselemassa tuulen ja parvekkeen verhon kohtaamisia enkä osaa.

Pian kerään kengät ja mekot matkalaukkuun ja lähden yksin vieraaseen maahan. Minä, joka en ole koskaan matkustanut Helsinkiä kauemmas yksin. Ehkä juuri hyvästien takia olen osannut sukeltaa takaisin, sukeltaa tequilaan ja yöttömiin öihin. Olen nauttinut jokaisesta töiden ja väsymyksen keskeltä nousevasta kultahipusta: ihmissuhdekeskusteluista joen äärellä pizza sylissä, pitkistä öisistä kotimatkoista Ipodin kanssa, siitä tunteesta kun alkoholi tuudittaa uneen, tai siitä hetkestä joka odottaa aamulla päänsärkyyn herätessä. Se kun tuntee kerrankin tehneensä jotain merkittävää, tuntee eläneensä hetken mukana kaupungin sykkeessä, sulautuneensa ihmisvirtaan hikisessä baarissa, jonka ikkunoista välkkyy luonnon omat discovalot. 

Tunnen ensimmäistä kertaa todellista vapauden tunnetta. Sellaista, että pienimmätkin asiat tuottavat suurinta mahdollista iloa. Janoan elämää, kaikkea siinä. Alas pisaroina valuvaa hikeä tanssilattialla, haparoivia lähestymisyrityksiä, hetkiä jotka vaihtuvat huomaamatta ajattomiksi, sulaviksi täyden onnellisuuden aalloiksi. Haaveilen uppoavani selkä edellä johonkin pehmeään ja viileään, syvän järven helmaan. 

Seuraavaan kappaleeseen on uutettu lempivuodenaikani syksy, joka on jo melkein täällä. Sen sateiset poltetun oranssin sävyiset kadut, viipyilevät kosketukset ja kaiken takana kävelevä yksinäisyys tekevät minusta onnellisen.

I want you to kiss me like a stranger..  once again.

  

July 25th, 1819

You absorb me in spite of myself - you alone: for I look not forward with any pleasure to what is called being settled in the world; I tremble at domestic cares - yet for you I would meet them, though if it would leave you the happier I would rather die than do so. I have two luxuries to brood over in my walks, your Loveliness and the hour of my death. O that I could have possession of them both in the same minute. I hate the world: it batters too much the wings of my self-will, and would I could take a sweet poison from your lips to send me out of it. From no others would I take it. I am indeed astonished to find myself so careless of all charms but yours - remembering as I do the time when even a bit of ribband was a matter of interest with me. What softer words can I find for you after this - what it is I will not read. Nor will I say more here, but in a postscript answer anything else you may have mentioned in your letter in so many words - for I am distracted with a thousand thoughts.

The brightest of them all

Olen aina ihmetellyt sitä, miten minä ja moni muu havahtuu vasta sitten kun on jo liian myöhäistä. Silloin kun päivät ovat verhottu kaikkeen siihen mikä vie ajatukset kauemmaksi saavuttamattomista hymyistä, pimeistä kaduista ja niillä hohtavista mukulakivistä, pois lauseista kapakan kulmassa, valkoisesta ranskalaisesta oluesta ja katumuksesta jota koen kun en sanonut mitä ajattelin.

Kaikki mitä voin kirjoittaa on yhtä suurta toistoa ja klisettä, mutta sisäinen maailmani sortui hetkeksi, posket kuumotti, tuntui että jalat pettävät minut ja jäänkin keskelle kiirehtiviä ihmisiä. Kaikki tämä vain siksi, että näin hänet tai häntä muistuttavan ihmisen istuvan kahvilassa, lasin takana, liian kaukana. Millaista kärsimystä minulle tuottaa se toinen joka on hänen, toinen minua sirompi ja kauniimpi, sellainen mitä minä en varmasti ole mutta olen kuitenkin. En voi puhua kuin katseilla tai sanoilla joilla ei ole merkitystä.

Kevät, vuoden pahin hetki. Vaaleanharmaa pölyinen aurinko ja se tunne, että kaikki yritykset raukeavat tyhjiksi. Jokainen lause jonka saan ulos alkaa sanoilla "kaikki muut". Kaikilla muilla on töitä, kaikilla muilla on enemmän rahaa kuin 0,90e, kaikki muut käyvät kodin ulkopuolella, kaikki muut asuvat asunnoissa jonne toiset haluavat tulla. Kaikki muut pärjäävät. Keväisin kadut sulavat ja kaikki mahdolliset huolet vyöryvät postiluukusta. Joku vielä kehtaa väittää ettei nuorille aikuisille kelpaa työt, ja kerron miten nilkka vääntyi rappukäytävässä ja miten siivosin kolme kuukautta eläkeläisten virtsalta löyhkääviä vessoja siinä missä muut istuivat museossa. "Et voi sanoa että toinen työ olisi huonompi kuin toinen." Haluaisin nähdä kun nämä ihmiset heräisivät ennen aurinkoa vaihtamaan lakanoita ja juoksemaan käytäviä.

Huomenna nousen taas väkisin aikaisin ja istun halogeenilamppujen alle. Taipeisiini pistellään pitkiä neuloja. Vereni ei ole punaista, se on niin tummaa että luulen sen olevan mustaa. Lääkäri kyselee pidänkö opinnoistani, aionko suorittaa ne loppuun. Haluaisin sanoa etten jaksa, haluaisin kertoa siitä miten kaikki tuntuu samantekevältä ja pahalta mutten sano mitään. Suoritan kiltisti sen saman roolin: esitän ettei minussa voi olla muita kuin fyysisiä kipuja. Tästä on ehkä tullut jo kokeilu. Kuinka pitkälle voi mennä ennen kuin sammuu?

Olen tänä keväänä taas se joka ei kelpaa minnekään, se jonka esseet, tentit ja hakemukset häviävät jonnekin olemattomuuteen. Se jolle lääkäri toteaa ohimennen, kuin puoliksi vitsaillen, "ei kai sua vielä tarvitse sairaalaan laittaa."

Ystävänpäivä

Katsoimme yhdessä ikkunan takana tuulessa tanssivaa lunta. Seurasimme katseella lintuja, nukuimme aamupäiväunet. Sitten kello tuli kaksitoista, ja minä aloin käydä levottomaksi. Kuusikymmentä minuuttia istuimme hiljaa yhdessä, odotellen. Minua alkoi pelottaa. Kuusikymmentä pitkää minuuttia, joiden en tahtonut koskaan päättyvän.

Sitten istuimmekin jo autossa. Valkoisen huivin kätköissä kirkkaat silmäsi tähysivät auton ikkunanlaidan yli, ja yritin olla itkemättä. Automatka sinetöityi muistiini, muistan jokaisen risteyksen, mielessäni toistuivat loputtomiin sanat viimeistä kertaa, viimeistä kertaa..

Pian olimme perillä. Minua katsottiin säälivästi ja minulle puhuttiin kuiskaten kun meidät johdatettiin syrjäiseen huoneeseen. Huoneen lattialla oli vaaleanpunainen tekokukkakimppu, ja akvaario jossa en nähnyt ainuttakaan kalaa. Odottakaa täällä. Ihmettelin miten pystyin istumaan tuolilla niin hiljaa ja näennäisen rauhallisesti, odotin kauan kunnes kaikki tapahtuikin niin nopeasti. Et tainnut nähdä nukahtaessasi minua vaikka silitin, katsoit tummanoranssia seinää ja sitten olitkin jo unessa. Nytkö minun pitäisi lähteä, ajattelin. Kuiskasin korvaasi heihei rakas, enempään en pystynyt. Valkoisen huivin ja violetin pyyhkeen pakkasin mukaani, lähtiessäni katsoin kun nukuit kyljelläsi niin yksin tummalla kovalla pöydällä. Suljin oven hiljaa perässäni, ja kaikki muuttui hidastetuksi ja sumuiseksi. Maksoin hoidon, rutistin valkoista paperia kädessäni kun astuin ulos lumisateeseen ja annoin kyyneleiden tulla. Autossa lyhistyin, miten voi olla mahdollista että sinua ei enää olekaan siinä vieressä, lyhistyin ja pakenin tavarataloon. Ostin kimpun valkoisia tulppaaneja, kaksi elokuvaa. Kauppakeskus on hyvä, kauppakeskuksessa ei tule itku, liikaa ihmisiä, liikaa tavaroita, liikaa valoja. 

Joka päivä palaan luoksesi kotiin, muttet olekaan täällä. Täällä asuu vain itsepintainen hiljaisuus ja valkoiset kuihtuvat tulppaanit. En unohda sinua koskaan sanon, vaikka tiedän valehtelevani. Ahdistus on palannut suurempana kuin koskaan.

Metsäpolun lamppujen valo siivilöityy hangelle kuin juhlissa olisin. Ilmassa tuoksuu pakkanen, jälkeenpäin se tuoksuu vaatteissa mietona savun katkuna. Joku näkymätön nipistelee poskipäitäni, kävelen ryöväämieni liian leveiden housujen kanssa ennalta määräämättömiä reittejä. Keskellä pimeää polkua pysähdyn pienen puron ääreen. Kauempana valossa kävelee pariskunta joka kiirehtii. Pelkää. Seison yksin narisemassa keskellä natisevia puita ja niiden kaarnaihoja. Kävelen tutun asunnon ohi jossa kävin ennen kylässä. En usko että siellä keittiössä kukaan enää katsoo öisin Wallace&Gromitia. Viereisen ikkunan jouluvaloissa kylpee lintuhäkki, mutten erota onko papukaija elävä vai ei. 

Nukun vierashuoneessa jonka lattia on täynnä muurahaisia. Jokaisella askeleella saatan päättää yhden tai useamman elämän. Aamulla kirjoitan puhelinnumeron kuulakärkikynällä kalenterin yläkulmaan. Sormet tärisee niin että pudotan vesilasin lattialle, kaikki ajatukset pakenevat pois kun kuulen puhelimen tuuttaavan. Sydän nousee kurkkuun, kävelen paljainvarpain edestakaisin keittiössä. Hän vastaa, minä selitän. Mietin miten kuulostan liian haavoittuvalta ja pieneltä, menen sanoissa sekaisin, olen väärässä kohtaa hiljaa. "Kiitos että soitit, piristi päivääni kovasti. Harmi että lähden jo huomenna, mutta 180 päivän päästä palaan takaisin.. En lupaa mitään." Nyt en pysty ajattelemaan enää mitään muuta, koko muu elämä suistuu hitaasti rotkoon kun selaan nettisivuja ja haaveilen, lasken viikkoja elokuuhun vaikka hädintuskin tunnen häntä. Jossain tuolla on se omituinen tunne että näin sen pitää mennä. Tämä saattaa olla se vuosi kun aloitan kolme vuotta sitten katkenneen elämän uudelleen.