Go on, swing the ocean full. Go on swing the bending trees.

Minusta tuntuu kuin ylitseni olisi ajanut kirjastoauto, jossa ei ole mitään muuta lainattavaa kuin paksuja Dostojevskeja monen monta hyllymetriä. Kaikkialle sattuu, ja mieluiten vain istun hiljaa jotta kipu suodattuisi pois. Minua hämmästyttää miten ihminen, jonka ominaistuoksun tunnet, jonka lähellä olet nukkunut niin monet yöt, kääntyy pois, kävelee sivukatuja, tekee mitä tahansa jottei tarvitsisi sanoa "hei" ja katsoa päin. Kolme poikaa leikkii minun kanssa tälläistä harhautuspeliä, ja minun vatsaan sattuu aina kun näen jonkun heistä. Jos jotain vihaan, niin tuollaista käytöstä.

Ruokahaluni on hiipunut pois. Vaellan hiekkadyyneillä, jatkuva jano vaivaa minua. Juon vettä kymmeniä lasillisia päivässä, ja välillä tilkan viiniä. Olen baarilakossa, humaltuminen ja samantekevien sanojen täyttämät yökerhot eivät kiinnosta minua. Omistan sen mitä päivistäni on jäljellä toisenlaisille elämyksille, toisenlaisille ihmisille.

Luen nyt kirjaa, jossa pariisilainen mies sulkee itsensä kylpyhuoneeseen kyllästyessään ulkopuolisiin aistimuksiin. Siinä on ideaa. Jos minulla olisi kylpyhuone, voisin minäkin olla nykyajan Oblomov piilopaikassani, kylpyammeessa. Kylpyoven takana seisovat koputtelijat lähettäisin matkoihinsa, lukisin ammeessa sanomalehtiä, maistelisin viiniä.

En enää öisin erota milloin olen unessa, ja milloin puoliksi hereillä. Kuvat lomittuvat toisiinsa, filmikela pyörii vastapäisellä seinällä lopputtomasti. Kaikkiin liittyy tummansininen pehmeä vesi joka haluaa ottaa minut syliinsä, menneet ja tulevat ihmiset, asiat jotka olin jo unohtanut, ja asiat joita toivon salaa. 

Ole kärsivällinen.

Aamut, päänsärky, hitaasti mateleva kello, myöhästyneet kirjalainat, kahvilassa haaveilu. Ihana hyödyttömyys, en tee mitään, olen vain ja katselen elokuvia, tuhlaan naurua ja kyyneliä satunnaisiin asioihin. Kukaan ei soita minulle, mutta ei tarvitsekaan. En jaksaisi puhua. Minulla ei ole sanottavaa vaikka minussa asuu tulvimalla sanoja, opittuja fraaseja, epäröiviä tunnustuksia. Tykkään tästä etten tee päivilläni mitään. Elää hitaasti, kävellä hitaasti, syödä hitaasti. Ja silti sydän on kärsimätön, sydän on kuin laiva joka tarvitsee kiintopisteen, majakan. Mutta minä voisin vain nukkua, elellä hiljaa, kävellä paljain varpain parkettilattialla niin että laudat hädintuskin natisee. Minä olen vain, mutta sydän jyskyttää, kiirehtii, hoputtaa. Minusta tuntuu hyvältä ettei tarvitse nyt tuntea mitään, mutta ehkä sydän ja Werther ovat oikeassa.

Viikonloppuna sateenvarjoni lensi tuulen mukana, ja siitä katkesi varsi. Kävelin lätäköiden ja sateisten kortteleiden halki, olin päättänyt etsiä siitä illasta vielä jotain. Istuin pimeässä kellarissa märkänä ja kylmissäni, ostin olutta tiskin alta. Kun varpaista katosi tunto, lähdin. Katsoin kerran pimeässä kosteina kiiltäviä junanraiteita ja kaukana pimeydessä vilkkuvia valopisteitä kohti, enkä uskaltanut kävellä raiteita pitkin kotiin. Kävelin teitä pitkin baariin, katsoin kun muut tanssivat ja humaltuivat. Lähdin pois kenellekään sanomatta, ja kotimatkalla päätin etten mene sinne enää, vaikka menen kuitenkin aivan pian.

 Joku sanoi että minä en usko onnellisiin loppuihin. Uskonhan, mutta ne eivät vaan tapahdu minulle.

I am a flightless bird, haven´t you heard

Vulkaaninen tuhkapilvi peittää minut ja matkasuunnitelmani, ja olen jumissa tässä kaupungissa. En voi lähteä vaikka haluaisin, vaikken halua enää mitään muuta kuin lähteä, olla poissa täältä. Seikkailla, katsella elämää satojen kilometrien päässä omasta kodista. Hetki hetkeltä päästän otteeni pakomatkasta, hellitän, luovutan, ja ehkä sanon kaikille että lähden Nepaliin, kiskon peiton pään yli ja leikin maailman kanssa piilosta. 

Olen valvonut öitä unia tai hämärää näkemättä, aika on vain soljunut pois ja en saa oikein otetta mistään, niin että lauseiden tuottaminen on puhumalla uskomattoman työn takana, ja toiset ovat hiljaa kun näkevät minun silmät. Aurinko taivuttelee minut luottamaan tuuleen joka kylmyydellään vilustuttaa kun kuljen väärissä takeissa ja ilman käsineitä.

Valo ja lämpö olivat tänään täsmälleen samantuntuiset kuin eräällä kadulla viime keskiviikkona. Kävelin taas samaa poikaa päin. Olen tuntenut hänet yhteensä tunnin, ja hän sanoi tänään lähtevänsä minun mukaani minnepäin maapalloa tahansa, mihin kaupunkiin ikinä haluaisin, kunhan minä olisin hänen kanssaan matkalla.

Hän ei vain tiedä, että moni muukin on luvannut lähteä kanssani, ja lopulta hävinneet tähän samaan kaupunkiin, samoihin kortteleihin joissa kävelen joka päivä. Boys run like water from the barrel to the trough, they'll never stop their running.

Päätin jo että tuo muusikkopoika on sellainen johon en voi ihastua, vaikka olenkin pieni tuuliviiri mitä tulee ihastumisiin. Hän on vääränlainen, erilainen kuin minun aiemmat ihastuspojat, sellainen poika josta olen jo keksinyt pitkän epäilevän mantran ja syitä miksei. Hän ei sovi minulle, tai minun tykättäväksi, tai mitä ikinä.

Mutta tänään kun tuuli sekoitti hiuksiani, huomasin ajattelevani häntä ohimennen, ja sitä miten en ole pitkään aikaan tuntenut kenenkään kanssa oloani yhtä turvalliseksi. Sellaiseksi että olen maailman paras tyttö vaikka olenkin väsy ja epäsosiaalinen ja kaikkea. Hän kirjoitti samat numerot kolmeen kertaan väärin, rutisti minua kadulla, sanoi kivaksi, hymyili niinkuin tärkeille ihmisille hymyillään. Minä sanoin entä jos, ja hän vastasi kaikkeen rauhallisesti kertomalla ettei ole hätää, me kyllä keksimme jotain.

 

Let's lay those demons down

Istuin tänään kirjaston portailla, ja kirjoitin mustaan kalenteriin tulevia reittejä valmiiksi. Suunnittelin miten juon espressoa vieraassa kaupungissa, tapaan ihmisiä, nukun kauemmaksi ajautuneen ystävän vieressä niin monta yötä että hänen on pakko ajautua takaisin, lähemmäksi. 

En ole pakannut vielä matkalaukkua. Toivon että matkalla joku vetää sumuverhon pois silmieni edestä, niin että löydän kompassilleni uuden suunnan. Haluaisin mennä uimaan ukkosella. Sukeltaa lämpimään veteen, kuunnella jyrinää, olla yhtä pehmeän paksun sateen ja tummien pilvien kanssa.

Olin kirjoittamassa etten pakene, mutta muistinkin että muutaman päivän päästä istun lentokoneessa,  menossa pois, pakomatkalla. Tänään läikytin taas kahvia pöydälle, ja keksin miksi pakenen. Sääli ettei siinä ole suuren tarinan aineksia, tuntuu että matkalla kuuluisi kirjoittaa. Samat ristiriidat kulkee mukana matkalaukussa, vain eri maisemat kehystää kirjoitelmia.

On ihana saada tuntea itsensä yksinäiseksi. Toivon ettei kukaan tule, silti vielä odotan. Menneitä ja tulleita, niitä täällä läpi käyn. Niitä pääni läpi käy. Romanssi.

And oh, how my baby flew!

Maanantai:

Mustaa teetä aamiaiseksi, silmissä unta ja särkyä. Avatusta ikkunasta kaupunki humisi jatkuvana loputtomana, vaimeana virtana.

Katsoin kun eräs tyttö kaatui ja löi päänsä uuden sairaalan uuteen lattiaan, koko aula kylpi auringossa. Minun paidassa oli kissankarvoja.

Näyttelin itseäni ja ostin kaupasta keksejä. Seisoin pimeässä hississä, kerrosnumero toistui vihreänä valona peilissä loppumattomiin. Olin avaruudessa, musta rautaristikko tuntui sormissa viileältä.

Kihlattu poika jäi seisomaan keskelle tuulikaappia, puhuakseen puhelimessa ja pitääkseen minulle ovea auki. Hän piti siitä tavasta jolla lausuin ranskaa, ja miten minun lauseet katkeilivat kun unohdin mitä sanaa olin sanomassa.

Kirjoitin niin kauan että lyijy loppui. Ajatuksia on vielä, mutta puhetta ei. Kurkkuunkin sattuu taas, flunssa on kiihkein rakastajani.

Kahvi maistui hyvältä, kevät tuntuu iholla pehmeältä ja kirpeältä.

I wanted you to feel the same

Näin unta jossa sukelsin. Vesi oli niin sinistä että se oli melkein mustaa, vedessä oli toinen joka hohti kultaisena. 

Avasin silmät. Lakana oli ryppyinen jalkojeni alla, punaiset verhot taittoivat sunnuntaipäivän valon pehmeäksi hohdoksi. En olisi halunnut herätä. Makasin hiljaa, kukaan minusta ei tiedä. Sulaudun maastoon kuin kävyt.

Kaduilla oli kevät. Minun oli kevyt kulkea, kävelin muistojeni yli. Likainen joki virtasi nopeaan, ajattelin että se kuljettaisi huomaamatta matkustajan satamaan. Huomasin että minun kaikki takit ovat vääränpituisia. Joku sanoi minulle, että ehkä sinä olet se syy miksi pojat katoavat. Huokaisin tuulen kanssa, ja kielsin.

Tyttö halasi minua tiukasti, katsoi surumielisin silmin. Hänen ihonsa hehkui hikistä lämpöä, hän pahoitteli ilman sanoja. Hän tiesi että joskus ahdistaa niin ettei sanoja enää tule. Toivoin että huomaisin mikä puuttuu, kun tuntuu siltä että minussa on enemmän tyhjää kuin täyttä, kuin olisin yhtä tumma ja huomaamaton kuin vaatekaappini.

Nauroin sanoille, ja samat sanat kuitenkin saivat minut itkemään aamuviideltä rappukäytävässä. Seisoin ajatusteni kanssa, en erottanut oikeaa avainta väärästä. Naapurinpojan parfyymi tuoksui hississä, ja mietin että ehkä yksinäisyys on nuorena siedettävää, kaunista, humalluttavan kliseistä.

Dancing in the dark

Another lonely night
Stare at the TV screen
I don't know what to do
I need a rendezvous
Computer love
Computer love
I call this number
For a data date
I don't know what to do
I need a rendezvous
Computer love

Tanssittaa ja surettaa. Ja tanssittaa. Kerran jäin kiinni siitä, että tanssin discopallon alla Pet Shop Boysia kyyneleet silmissä. 

Tänään kun olen hoitanut velvollisuudet pois alta, menen kotiin ja laitan tämän kappaleen soimaan lujaa. Avaan oluen. Tanssin.

I need a rendez-vous.

Innocent imitation of how it could be, if when the music ended you did not retreat

Mustaa kahvia ja suitsukkeen tuoksu, aivan kuin olisin ollut kotona. Tutkiskelin vinyylikokoelmaa, katselin punertavaa tukkaa, ulkona pimeni niin että puiden sijasta näkyi avaruus. Leikimme tunnistusleikkiä, istuin silmät kiinni, arvasin mikä levy soi milloinkin.

Minun oranssit kynnet sointui mattoon kun mietimme millaisia vaihtoehtoja minulla on sitten kun emme jaksa enää valvoa. Päätin kävellä kotiin. 

Ulkona odotti sumuinen Lontoo, tummat kurkottavat puut ja maasta nouseva kosteus. Hän johdatti minua pimeässä, luullen etten ole ikinä kävellyt niillä kaduilla. Hän kysyi haluaisinko lähteä hänen kanssaan pois, lentää lentokoneella toiseen kaupunkiin. Luulin kuulleeni väärin.

Hän saattoi minut melkein kotiin asti.

Ehkä sittenkin.