Käännyin tyhjälle harmaalle kadulle, ja siellä minua vastaan käveli Owen Pallett. Hurmaava ja hento Owen, joka katsoi minun kanssa julistetta ja käveli samaa matkaa hetken. Hänellä on nyt sydämenlyöntini hallussaan, keikan jälkeen olin myyty. Voi kunpa olisin nuori kaunis mies.
Jätin siis sieluni viulupojalle, ja kävelin lämpimiä pimeitä katuja pitkin, eksyin rullaportaisiin, eksyin vahingossa oikeaan bussiin. Jos olisin ollut vähemmän väsynyt, olisin istunut yhden toisen pojan viereen ja puhunut keikasta ja muusta. Kuuntelin musiikkia ja katselin pilviä, tummansiniset kadut näyttivät liian kauniilta, vaaleanpunainen taivas ja bussissa nukkuvat ihmiset. Oli vaikea hengittää kun kaikki oli hetken niin täydellistä.
Kävelin tuulisella kadulla ja katselin varjoani, tanssivia hiussuortuvia. Sykähdyttävästä kauneudesta on liian lyhyt matka surkuun, pois jättäytymiseen. "Älä suihkussa itke ettei lattia kastu." Raajat tuntuu raskailta kantaa, vaikka luku vaa'assa näyttää joka kerralla vähän vähemmän. Minä olenkin rikki, eikä vaaka, vaikka luulin niin.
Herään eri ihmisten vierestä, ja kuulen kuiskaavani tuuleen miten jokainen humala, yö tai uusi tuttavuus tuntuu samantekevältä. Turhalta. En hyödy henkisesti mitään siitä että kuulen kohteliaisuuksia vierailta, tai että syön jäätelöä tuntemattoman kanssa aamuseitsemältä erään talon ulko-oven rappusilla. Vaikka pienet hetket ovat suuria, niin niiden hetkien summa katoaa huomaamatta tuuliin, ja minun käsiin ei jää mitään. Nimet sekoittuvat toisiinsa, ja en soita kenellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti