Olen aina ihmetellyt sitä, miten minä ja moni muu havahtuu vasta sitten kun on jo liian myöhäistä. Silloin kun päivät ovat verhottu kaikkeen siihen mikä vie ajatukset kauemmaksi saavuttamattomista hymyistä, pimeistä kaduista ja niillä hohtavista mukulakivistä, pois lauseista kapakan kulmassa, valkoisesta ranskalaisesta oluesta ja katumuksesta jota koen kun en sanonut mitä ajattelin.
Kaikki mitä voin kirjoittaa on yhtä suurta toistoa ja klisettä, mutta sisäinen maailmani sortui hetkeksi, posket kuumotti, tuntui että jalat pettävät minut ja jäänkin keskelle kiirehtiviä ihmisiä. Kaikki tämä vain siksi, että näin hänet tai häntä muistuttavan ihmisen istuvan kahvilassa, lasin takana, liian kaukana. Millaista kärsimystä minulle tuottaa se toinen joka on hänen, toinen minua sirompi ja kauniimpi, sellainen mitä minä en varmasti ole mutta olen kuitenkin. En voi puhua kuin katseilla tai sanoilla joilla ei ole merkitystä.
Kaikki mitä voin kirjoittaa on yhtä suurta toistoa ja klisettä, mutta sisäinen maailmani sortui hetkeksi, posket kuumotti, tuntui että jalat pettävät minut ja jäänkin keskelle kiirehtiviä ihmisiä. Kaikki tämä vain siksi, että näin hänet tai häntä muistuttavan ihmisen istuvan kahvilassa, lasin takana, liian kaukana. Millaista kärsimystä minulle tuottaa se toinen joka on hänen, toinen minua sirompi ja kauniimpi, sellainen mitä minä en varmasti ole mutta olen kuitenkin. En voi puhua kuin katseilla tai sanoilla joilla ei ole merkitystä.