silently leaving Amsterdam

Näin taas unta jossa ammuttiin. Nuoria miehiä, mummoja, lapsia, kaikkia ammuttiin kasvoihin, minä olin ne kaikki, kuolin kymmeniä kertoja. Toinen maailmansota vaivaa minua. Ahmin dokumentteja, katson elokuvia, yritän pohtia ihmiselämää suhteessa sotaan, mutten ymmärrä mistään mitään, katson kun kaupungit palaa ja röyhelömekkoiset pikkutytöt makaavat kaduilla silmät auki.  Mitä jos joutuu sotaan yksin, niin että ei ole ketään ketä kaivata, on vain minuus jonka menettäminen ei oikeastaan tuntuisi missään, olisiko se helpotus vai taakka.

Luin kirjaa, jossa kerrottiin että yksinolo on vaarallista. Jos on liian kauan yksin voi lakata tuntemasta, yksinäisyys on aivan eri asia. Minusta tuntuu että lipsun jo, sen sijaan että tuntisin yhtä poikaa kohtaan jotain muuta kuin ystävyyttä olisin vain halunnut hänet yöksi viereeni. 

En ole puhunut kahteen päivään kenellekään, ja päähän sattuu, haluaisin nukkua tämän pois. En voi paeta elokuviin, suklaaseen tai kirjoihin, minut on piirittänyt apatia, hirmuinen iso tyhjyys, tunnit kuluu liian hitaasti ja olo on surullisen levoton. En ole nähnyt ketään ystävää tai tuttua, he pelkäävät että melankolia tarttuu.

 

Tämä päivä on kestänyt yhden ihmisiän, ja en muista siitä muuta kuin että join kupillisen kahvia ikkunalaudalla. Nukahdan nykyään vasta aamunkoitteessa jos ollenkaan, ja herääminen kestää myös tuntikausia. Olen viimeiset kaksi kuukautta vihannut yli kaiken sitä hetkeä kun pitäisi mennä nukkumaan, uni ei tule enää. Jos joku kysyy mitä teen päivilläni, väitän nukkuvani ne pois niinkuin ennenkin.

Minussa on kirjoitusta joka päivä vähemmän, tai siltä ainakin tuntuu, ja tuntuu kuin sukeltaisin. En kerro kasvotusten kenellekään enää mitään. 

Sain kuulla äsken että poika jota ajattelin liian kauan, tapailee tyttöä. Tyttöä joka on minua neljä vuotta nuorempi, kaksi kertaa pienempi ja hoikempi, vaaleatukkainen ja naiivi. Tyttöä joka matkustelee ja kyselee "onks jossai jotai tänää." He menevät katsomaan yhdessä Owenia, liput on jo ostettu. En tunne enää ketään joka ei olisi löytänyt onnea tänä keväänä.

I can not breathe. Cut me in quarters. Now it´s passing, now I´m dancing.

I could've sworn I saw a light coming on

Huuleni olivat siniset mustikoista, kun katsoin niitä peilistä. Minun piti viedä 12 rikkinäistä kenkäparia roskalavalle ja samalla heittää niillä kävellyt askeleet pois, mutten pystynyt.

Se on palannut taas. Luin, pyöräilin, siivosin, söin sen pois, mutta tänään se palasi, kun istuin sängyn päällä, katselin pilviä enkä keksinyt enää ketään. Kuuntelin taas Radioheadia niin kuin aina kesän vaihtuessa loppukesäksi, let's go down the waterfall, have ourselves a good time, it's nothing at all.

Keskellä yötä kerroin että kukaan ei enää halua minua, hänelle jota en itse joskus halunnut eikä hän halunnut sitten enää elää. Mutta hän eli kuitenkin, vaikka luuli että minä olen hänen elämänsä juttu. En tiedä onko hän onnellinen, mutta hän sanoo että pojat ovat tahtoneet kyllä minua, mutta eivät minua. 

Kotini on täynnä esineitä, joita minulle on annettu lainaan, ja joita ei ole enää haluttu takaisin. Jos he eivät ole halunneet lainata itseään, niin he ovat lainanneet jonkun tavaran, ja sen jälkeen hävinneet, ja niinpä minulla on monia palasia monesta eri sielusta. Ehkä se on joku hyvitys, anteeksi etten avaa itseäni sinulle, mutta saat tämän kirjan lainaan, unohdan kaivata sitä, niin kuin unohdan sinutkin.

Cup of coffee

Avasin tänään tenttikirjan.

"Leonardo da Vinci sanoi: Kun ihminen iloisen malttamattomasti odottaa uutta päivää, uutta kevättä, uutta vuotta, hän ei edes aavista että itse asiassa odottaa samalla omaa kuolemaansa." Mietin tuota lainausta todella kauan. 

Sen sijaan että muuttaisin muutama teksti sitten mainitun pojan kainaloon, joudunkin ehkä muuttamaan hänen kotitaloonsa. Minusta tuntuu että elämä nauraa minulle, mutta en vielä osaa nauraa mukana.

I don´t know what I can save you from

Aamulla pakotin itseni ylös, ja pyöräilin lainapyörällä merenrantaan. Aallot läpsivät minua kasvoille, rannalla vertailin liidunvalkoista ihoani toisten ruskeaan ihoon, annoin itselleni luvan ostaa suklaatuutin. Pieni turkoosikantinen sarjakuvavihkonen on hienoimpia lahjoja jonka olen koskaan saanut. Ystävä soutaa keskelle merta ja poimii sieltä toisen, ystävänsä. He soutavat yhdessä rantaan, ja minulla on sellainen olo että minutkin on nostettu takaisin soutuveneeseen.

Morrissey laulaa life is very long when you're lonely, ja mietin että hyvä niin, muuten en näkisi sitä kaikkea minkä näen. Muuten minulla olisi vähemmän aikaa syödä vadelmia, juoda hitaita kahvikupillisia, katsella miten valo vaihtuu hitaasti ulkona. Olen huomannut että ihmiset ovat kauniimpia jos heitä katsoo kauempaa. Joku toinen laulaa kuka pelastaa minut jos minä pelastan kaikki muut, koska minä saan riisua viittani punaisen.. Koska minä saan riisua kätkevän silmikkoni ja paljastaa sen kaiken pienuuden.

so i need no one?

Syön tässä näkkileipää, ja mietin että pitäisiköhän minun sulkea tämä blogi. Toistan itseäni, kerron samoja asioita uudelleen ja uudelleen, ajatukseni askartelevat samojen asioiden äärellä, ja mietin että jaksanko enää itsekään tekstejäni. Vaikka toisaalta, mitäpä tekisin jos en kirjoittaisi.

Nyt kun minut torjuttiin taas, mietin että jäänkö vai en. Kerronko taas siitä miten puhelimeni ei soi, siitä miten minulle tehtiin taas oharit, tai miten en tunnu kelpaavan kenellekään vaikka tiedän että olen persoonallinen ja kiva ja tutustumisen arvoinen. Tänään tiedän sen.

Mitä tehdä.

Kelluin meressä. Uin syvällä mutten tarpeeksi kaukana, ja välillä polvia raapivat kivuliaasti isot karheat kivet. Näin silti vain aalloilla leikkivän auringon, tunsin pehmeän veden kivun sijasta. Tuoksuin suolalta, tuoksuin muulta kuin murheelta ja kaipaukselta. Laitoin muistiin minkä runokirjan etsin käsiini, mietin että jalkojeni ruhjeet parantuvat vielä. Meri lohduttaa.

"and it's so cold it's like the cold if you were dead" and then you smiled for a second

Mielestäni jokainen tarvitsee vähintään kerran elämässään läheltä piti -tilanteen. Sellaisen, että tuntee kun jokin ihon ja luiden piilossa oleva aineeton juttu kurottaa kohti vapautta, ja sydämenlyöntien lakkaaminen on vain muutaman hassun silmänräpäyksen päässä.

Minulla tälläisiä hetkiä on ollut muutama. Meri, autotie, tuntematon kuumetauti, kaikki ovat yrittäneet saada minusta osansa kuitenkaan siinä onnistumatta. Mutta millainen tunne se onkaan kun vahingossa pelastuu: keho ei tahdo luovuttaa, ei millään, ja jotenkin jatkan olemistani, heikkona, näennäisen ehjänä.

Silmänräpäysten jälkeen olen aina tärissyt pelosta, ajatellut kaikkia ihmisiä joita en ehtinyt rakastaa tarpeeksi, kaikkia niitä asioita joita paitsi jäin, kaikkea sitä mitä tein ja mitä en tehnyt. Joku sanoi että kuolemanpelko on elämänpelkoa. Mietin että se joku oli ehkä oikeassa.

Pesin suolan pois hiuksistani, jalkapohjissa oli merenpohjan kivien piirtämiä merkkejä. Luin kirjoitukseni uudelleen, ja käsitin kaiken aivan toisin. Henkeni on kyllä arvokas mutta minä en siinä määrin missä toivoisin olevani, ja hän sanoi minua sopusuhtaiseksi, ja minä etsin sanakirjasta mitä se oikeasti tarkoittaa. Se ei ainakaan kuulu sanoihin joita toivoisin hänen sanovan.

Sen sijaan minä sanon muille eläväni täydellisiä päiviä, kukkakimppuja ja kaatosateita, valtavia kupillisia kahvia. Kauniit päivät ovat tyhjiä päiviä, minusta tuntuu kuin elämäni olisi iso vaalea pilvi jolla olisi kultareunukset, mutta pilvestä ei saa kiinni, pilvi ei ole mitään.

Olen vasta viime aikoina taas huomannut roolini, huomannut miten minua ei huomata, minulle voidaan olla inhottavia, ylimielisiä ja kopeita, minä en ole mitään. Enhän minä näytä miltään. "En sanoisi sinua kauniiksi, olet enemmänkin nätti. Tiedätkö, sellaisella Amélie-tavalla."

Too darn hot

Tukahduttavan kuuma kesäpäivä, en saanut ajatuksistani kiinni, ihoni oli nihkeä ja vahamainen. Lähtiessäni kotoa näytin nukelta, kävelin huolissani ympäri kaupunkia. En osannut pysähtyä.

Illalla päädyin tuttuun kahvipöytään, yritin olla vieraille ystävällinen. Vieraiden lähdettyä rommi poltteli pehmeästi kurkussa, kaikki ovet ja ikkunat olivat auki, mietimme millaista olisi asua Latinalaisessa Amerikassa, tai Iranissa.

Ovensuussa en ollut tarpeeksi rohkea, mutta hän näytti kauniilta, ja öiset kadut kutsuvilta. Hänen poskensa maistui suolaiselta, ja kotimatkalla omia poskiani kuumotti. Häpesin, olin tyytyväinen siitä että olin sanonut tai tehnyt edes jotain pientä. Ikkunoista taivas heijastui vaaleansinisenä, hengitin suu auki jotta tuntisin taivaan kieleni päällä. Joki oli tyyni ja musta, olisin halunnut hypätä sinne uimaan. Onnellinen ja niin onneton, odotin koko matkan että hän lähettäisi viestin, minulla on jo uusi tyttö, olet hyvä ystäväni, mutta en voi ajatella sinua muuna.

Kuunnellessani viidettä kertaa samaa kappaletta sain odottamani viestin. Jokin pieni jysähti rintakehässäni, luin viestin kahdesti ennen kuin ymmärsin mitä siinä sanottiin. Hän halusi vain tarkistaa olinko päässyt turvallisesti kotiin.

Talking, what's it good for? Absolutely nothing.

Moni asia vaivaa minua nyt. Tahtoisin että olisi syksy, voisin kuorruttautua kashmirilla ja mohairilla, hörppiä teetä, polttaa kynttilöitä. Tämä tropiikki saa minut hermostuneeksi, kiukkuiseksi, väsyneeksi.

Olen kyllästynyt siihen että olen koko ajan muiden aikataulujen varassa. "Soitan sinulle sitten kun minulla on aikaa." Mutta aikaa ei koskaan ole, heillä on aina kiire, enkä ymmärrä minne kaikki juoksevat. Lojun kahviloissa ja nurmikolla, odotan että puhelin soi, mutta se ei ikinä. Olen niin väsynyt tähän, väsynyt odottamaan että joku pysähtyisi kanssani. 

Minulle sanotaan vain että mikset tee asioita yksin, vaikka niin teenkin.  Mutta millaiselta se tuntuu päivästä toiseen vaeltaa yksin tyhjissä museoissa, puutalokortteleissa, hiekkarannoilla, antikvariaateissa. "Et sinä kuole yksin," "en ehkä, mutta elän kaikki päiväni näin."

Ensimmäinen, toinen, kolmas poika jonka puhelua odotan. Jos soitan itse, minulle ollaan ystävällisiä mutta sanotaan että nyt on huono hetki. Minulle on aina huono hetki. Olen väsynyt odottamaan, olen väsynyt olemaan yksin.

On päiviä joina yritän pitää itseäni urheasti kasassa, ja on niitä päiviä kun huomaan terassilla että tarvitsen koko pöydän ja kolme tuolia itselleni. Tänään olen enemmän kiukkuinen kuin surullinen, haluaisin heittää kaikki tavarani ikkunasta ja itseni perään. Haluaisin soittaa kahdelle pojalle ja sanoa jotain ovelaa ja ilkeää. Haluaisin juoda pullollisen rommia jotta voisin istua loppuyön vessan lattialla. Haluan heittää puhelimen jokeen, lähteä jonnekin missä minua ei tunneta. Olin jo matkalla rautatieasemalle ostamaan lippua minne hyvänsä, kun tulin ajatelleeksi etten pääse pakoon itseäni missään, miksi vaivautua. Miksi edes yrittää.

Valvoin koko yön, pyörin hikisissä lakanoissa ja kuuntelin ukkosta ja salamointia, sateen ropinaa katolla. Päivällä istuin taas siinä samassa kahvilassa, ja toisen kahvilan terassilla söin salaattia. Näin jälleen yläkerran naapurin joka poltti tupakkaa ja yritti näyttää nuorelta Morrisseylta, kuumalta ja vaaralliselta.

Elän päiviä odottaen, kotini on hiostava kuin sademetsä. Olen turhautunut, kaikki tekeminen tuntuu puuduttavalta. Joku kirjoitti lehdessä ettei enää osaa katsella rauhassa maton kuvioita niin kuin lapsena. Makasin tänäänkin matolla. Museosta ulos tullessani nautin siitä että kivia sai koskea, tuntea rosoisuuden kämmenissä.

Odottamisessa on onneksi jotain hyvääkin. Voi kuunnella ihanaa kasari-Madonnaa ja syödä suklaata, tanssia, maistella giniä. Haaveilla että ehkä huomenna hänellä on aikaa.

What do you think will happen next?

Tänään sain luettua Dostojevskini loppuun, 1098 sivua. Aamuauringossa luin viimeisen lauseen, painoin takakannen kiinni. En muista koska olisin viimeksi lukenut jotain loppuun saakka. Rakastan sitä pientä hetkeä kirjan lukemisen jälkeen, tyhjää hiljaisuutta joka pitää pitää jotta tajuaisi lukemansa ja sen että kirja on lopussa. Keskeneräisestä tulee jotain millä on ääriviivat.

Minua on hymyilyttänyt ilman mitään erityistä syytä. Ehkä olen löytänyt reversen vahingossa, niin kuin Owen tuossa suloisessa videossa. Löysin myös viimein kesän huolettomuuden hetkeksi sydämeeni, ja kourallisen tuoreita vadelmia.

Yes I can

Yes I can

Yes I can

Yes I can

Yes I... can?

I keep these moments as souvenirs

I'm gonna run the risk of being free.