Minua pelottaa tämä tunne. Kauan sitten kirjoittamaltani sivulta löytyi hetki, joka avasi muistoni sinetit. Poika joka teki rumasti, katosi, loukkasi minua, kulki minun ylitseni, poika jota on sanottu ällöttäväksi, inhottavaksi, särkyneeksi, itsekkääksi, kamalaksi palautui mieleeni kokonaisena kuvana. Tein pannullisen teetä, teetä läikkyi pitsipöytäliinalle, kuulin hänen äänensä ja naurahduksensa, voi hölmö miksi sinä nyt noin teit. Mutta hän ei ollutkaan siinä, olin yksin niin kuin aina.
Muistin hänen katseensa, silloin kerran oli pimeää ja puutalo natisi, kylmä viima hiipi ikkunan raoista sisään, hän puki minut villapaitaansa ja luki minulle. Valvoimme niin kauan että yö muuttui aamuksi, sanoimme kalpealle auringolle hei ja menimme piiloon peiton alle, hän tarttui käteeni ja vei sen sydämelleen, kertoi että onnen odottaminen on suurinta onnellisuutta.
Lähtiessäni siitä rumasta puutalosta puut pudottivat lehtensä, maa oli mutainen, minulla oli kylmä, ainoa asia jota ajattelin oli että kunpa hän suutelisi minua tässä ja nyt, jäisin peiton alle nukkumaan vaikka hän on ehkä liian erilainen, sellainen joka rakastaa vapauttaan niin paljon että pelkää luovuttaa itsestään muuta kuin satunnaisia hetkiä tai katteettomia sanoja. Silti jokin hänessä kosketti minua. Hän halasi minua bussipysäkillä, kerran päivällä ja viimeisen kerran yöllä, sanoi sinä olet minua niin paljon parempi, mutta silloin en vielä tiennyt mitä se merkitsee, en tiennyt toisista tytöistä tai kaupungeista.
Ystäväni sanovat hänestä puhuessaan että hän on suurin tai ainakin toiseksi suurin virheeni, ja hän kirjoitti minulle tehneensä suurimman virheensä kanssani, emmekö vielä voisi puhua. Ystävieni puhetta kuunnellessa mietin olenko tehnyt koskaan mitään muuta kuin virheitä.
Syksyn kostea tuoksu kosketti minua tänään ikkunasta, ja muistan hänet, muistan katseen, muistan loukkaukset, muistan miten hän heilutti minulle kättään kun kaikki oli jo ohi ja minä katsoin muualle.
Haluan että hän ottaisi minua kädestä kiinni, kertoisi olleensa väärässä. Minä sanoisin kyllä sen sijaan että sanoisin ei, ja me istuisimme hämärässä kahvilassa katsomassa ohi ajavia autoja.
On hyvä että olen poistanut hänen numeronsa puhelimestani, muuten soittaisin hänelle. Soittaisin ja sanoisin että vaikka vihaan sinua niin kaipaan sinua, kaipaan typeryyksiäsi ja sanojasi ja idioottimaisuuttasi. Hän pyöräili yhtenä päivänä ohitseni, katsoi ensin vain tyttöä, mutta kunnes tunnisti minut niin hänen silmissään välähti suru, hämmennys, muisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti