Näin taas unta jossa ammuttiin. Nuoria miehiä, mummoja, lapsia, kaikkia ammuttiin kasvoihin, minä olin ne kaikki, kuolin kymmeniä kertoja. Toinen maailmansota vaivaa minua. Ahmin dokumentteja, katson elokuvia, yritän pohtia ihmiselämää suhteessa sotaan, mutten ymmärrä mistään mitään, katson kun kaupungit palaa ja röyhelömekkoiset pikkutytöt makaavat kaduilla silmät auki. Mitä jos joutuu sotaan yksin, niin että ei ole ketään ketä kaivata, on vain minuus jonka menettäminen ei oikeastaan tuntuisi missään, olisiko se helpotus vai taakka.
Luin kirjaa, jossa kerrottiin että yksinolo on vaarallista. Jos on liian kauan yksin voi lakata tuntemasta, yksinäisyys on aivan eri asia. Minusta tuntuu että lipsun jo, sen sijaan että tuntisin yhtä poikaa kohtaan jotain muuta kuin ystävyyttä olisin vain halunnut hänet yöksi viereeni.
En ole puhunut kahteen päivään kenellekään, ja päähän sattuu, haluaisin nukkua tämän pois. En voi paeta elokuviin, suklaaseen tai kirjoihin, minut on piirittänyt apatia, hirmuinen iso tyhjyys, tunnit kuluu liian hitaasti ja olo on surullisen levoton. En ole nähnyt ketään ystävää tai tuttua, he pelkäävät että melankolia tarttuu.
Tämä päivä on kestänyt yhden ihmisiän, ja en muista siitä muuta kuin että join kupillisen kahvia ikkunalaudalla. Nukahdan nykyään vasta aamunkoitteessa jos ollenkaan, ja herääminen kestää myös tuntikausia. Olen viimeiset kaksi kuukautta vihannut yli kaiken sitä hetkeä kun pitäisi mennä nukkumaan, uni ei tule enää. Jos joku kysyy mitä teen päivilläni, väitän nukkuvani ne pois niinkuin ennenkin.
Minussa on kirjoitusta joka päivä vähemmän, tai siltä ainakin tuntuu, ja tuntuu kuin sukeltaisin. En kerro kasvotusten kenellekään enää mitään.
Sain kuulla äsken että poika jota ajattelin liian kauan, tapailee tyttöä. Tyttöä joka on minua neljä vuotta nuorempi, kaksi kertaa pienempi ja hoikempi, vaaleatukkainen ja naiivi. Tyttöä joka matkustelee ja kyselee "onks jossai jotai tänää." He menevät katsomaan yhdessä Owenia, liput on jo ostettu. En tunne enää ketään joka ei olisi löytänyt onnea tänä keväänä.
I can not breathe. Cut me in quarters. Now it´s passing, now I´m dancing.
Luulin aina hetkittäin, että kirjoitat fiktiota. Ehkä se johtui tavastasi kirjoittaa. Enää en luule niin.
VastaaPoistaPiti kovasti tähän kaikkea kirjoitta, mutta en nyt osakaan.
Susta tulee vielä onnellinen!
-anonyymi3
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista