Olen kirjoittanut monta luonnosta, mutta jättänyt jokaisen kesken. Olen kävellyt kylmä maitopurkki kädessä pitkin kuumenevaa katua, hiukset sekaisin, silmien alla tummat viirut.
Kuuntelin hautajaismusiikkia, vastasin kaikkeen kyllä. Ystäväni halusi kehua, sanoi riutuneeksi ja laihaksi, kertoi että olin istunut puistossa jossa nukkui naisen alaston ruumis ja kihlasormus. Sama puisto jossa minusta pidettiin kiinni ensimmäistä kertaa, sinne nainen oli laskostanut vaatteensa viimeistä kertaa ja käynyt nukkumaan, kertonut lähtevänsä kotiin.
Miltä tuntuisi jos menettäisi rakkaansa, hän sanoi ja katsoi ohitseni. Ei sitä voisi kuvitella, täällä on liian rauhallista, pommien putoamista ei kuule. Poissaolo on samanlaista toisen olinpaikasta riippumatta, kerroin taas samaa tarinaa, kerroin miten kuolema ja kaukana oleva kaupunki ovat muuten sama asia, mutta toisesta ei vain enää palaa.
Hän lupasi tulla takaisin, ja toivoin ettei hän ajaisi itseään kylmeneväksi vitsaillessaan niin, ja kuvittelin itseni istumassa ikkunalaudalla kuultavassa leningissä, katsellen talojen ja pilvien läpi.
Hän lupasi tulla takaisin, ja toivoin ettei hän ajaisi itseään kylmeneväksi vitsaillessaan niin, ja kuvittelin itseni istumassa ikkunalaudalla kuultavassa leningissä, katsellen talojen ja pilvien läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti