Istuin tänään elokuvassa. Minut puettiin valkoiseen harsomekkoon, ja minun piti istua ja odottaa rakastettuani. Kaadoin teetä kastelukannusta kahvikuppeihin, pitelin kelloa sylissäni, pakkasin sukkahousuja matkalaukkuun. Hän ei tullut. Odotin ikuisuuden, ja hän ei tullut. Kävelin paljain jaloin matkalaukkuni kanssa ruuhkaiselle kadulle, jossa ohikulkijat pitivät minua kummajaisena, surullisena tyttönä valkoisessa mekossani. Lähdin yksin matkaan puun latvaan.
Söin hiljaisessa intialaisessa pehmeää valkoista riisiä, jälkiruoaksi istuin katselemassa virtaavaa jokea. Tämä kaupunki on kaunis, en voisi asua missään muualla. Menin kuumaa aurinkoa piiloon kirjastoon, rakastan kirjaston tuoksua, kulutin minuutteja ja pitkiä hetkiä tutkien ja kosketellen kirjojen selkämyksiä, kuuntelin toisten askeleita lautalattialla. Etsin kirjoja joiden lauseet puhuttelivat minua, kirjoja jotka näyttivät sopivalta. Ja silloin puhelimeni heräsi henkiin, sain viestin siltä kauniilta vaaleatukkaiselta pojalta sadan ja muutaman kymmenen kilometrin takaa. Hän halusi tietää muistanko hänet vielä. Kyllä, kyllä minä sinut vielä muistan.
Olin muistellut hänen sanojaan, haaveillut välimatkasta. En tiedä minkä väriset silmät hänellä on. Luulin ettei hän muistaisi, ajattelin että olen hänenkin silmissään se sama tyttö, se jonka kasvot unohtuvat. Mutta hän ajattelee minua, lupasi tulla luokseni. Talutan pyörää mukulakivillä, ilta-aurinko värittää ihmisten hiukset kultaiseksi ja minä ajattelen että viimeinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti