Kävelin tummankeltaisessa viljapellossa ja kuuntelin turkkilaista musiikkia. Synkkien tummanharmaiden pilvien välistä murtautui valkoista auringonvaloa, huuleni lausuivat äänettömiä sanoja. Kannoin sormillani mukanani tuulta, hiukseni olin laittanut kiinni. Olen alkanut käyttämään käytettyjä sanoja enkä osaa enää muuta. Ystäväni huitoi pienessä baarissa vaarallisia sanojani pois, sanoja joita en yleensä käytä koskaan, mutta jotka on puhuttu maailman suussa puhki.
Kuuntelen David Sylviania, musiikki saa sydämeni jättämään lyöntejä väliin, elän hänen sävellystensä tahtiin, ennen nukkumaanmenoa minun on pakko kuulla vielä hänen äänensä, pakko vaikka olisin juuri kävellyt aamuyöllä pimeitä katuja kotiin itse aiheutetussa pahassa olossa.
Päivästä toiseen juon, syön, olen syömättä. Seison suihkussa ja otan tukea seinästä, katson elokuvia jotka lipuvat ohi ilman että huomaan, ostan savukeaskin ja poltan sen tunneissa, keitän kahvia jonka unohdan juoda, tanssin eteisessä, sanon etten ole surullinen vaikka olen, makaan nurmikolla, tunnustelen kiviseinän karheaa pintaa. Kävelen pisintä reittiä kotiin, odotan kirjettä, kiinnitän ystävältä saadun magneetin jääkaapin oveen, lasken viinipulloja, istun ikkunalaudalla, makaan sängyllä, käyn kaupassa mahdollisimman nopeasti, haaveilen mahdollisimman hitaasti, kävelen paljain jaloin asfaltilla. Kuuntelen ystäviä, kuuntelen tuulta, kuuntelen sadetta, nielen vettä kuin hukkuva, näen näkymättömiä.
Ja silti mikään ei saa minua unohtamaan häntä. Olen säälittävä, mutta pelkään että joskus herään ja en tunnekaan enää mitään, pelkään ettei hän koskaan saa tietää minusta, pelkään ettei hän löydä minua, pelkään ettei kukaan löydä, pelkään että rakentamani muuri ei sorru koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti