Mielestäni jokainen tarvitsee vähintään kerran elämässään läheltä piti -tilanteen. Sellaisen, että tuntee kun jokin ihon ja luiden piilossa oleva aineeton juttu kurottaa kohti vapautta, ja sydämenlyöntien lakkaaminen on vain muutaman hassun silmänräpäyksen päässä.
Minulla tälläisiä hetkiä on ollut muutama. Meri, autotie, tuntematon kuumetauti, kaikki ovat yrittäneet saada minusta osansa kuitenkaan siinä onnistumatta. Mutta millainen tunne se onkaan kun vahingossa pelastuu: keho ei tahdo luovuttaa, ei millään, ja jotenkin jatkan olemistani, heikkona, näennäisen ehjänä.
Silmänräpäysten jälkeen olen aina tärissyt pelosta, ajatellut kaikkia ihmisiä joita en ehtinyt rakastaa tarpeeksi, kaikkia niitä asioita joita paitsi jäin, kaikkea sitä mitä tein ja mitä en tehnyt. Joku sanoi että kuolemanpelko on elämänpelkoa. Mietin että se joku oli ehkä oikeassa.
Pesin suolan pois hiuksistani, jalkapohjissa oli merenpohjan kivien piirtämiä merkkejä. Luin kirjoitukseni uudelleen, ja käsitin kaiken aivan toisin. Henkeni on kyllä arvokas mutta minä en siinä määrin missä toivoisin olevani, ja hän sanoi minua sopusuhtaiseksi, ja minä etsin sanakirjasta mitä se oikeasti tarkoittaa. Se ei ainakaan kuulu sanoihin joita toivoisin hänen sanovan.
Sen sijaan minä sanon muille eläväni täydellisiä päiviä, kukkakimppuja ja kaatosateita, valtavia kupillisia kahvia. Kauniit päivät ovat tyhjiä päiviä, minusta tuntuu kuin elämäni olisi iso vaalea pilvi jolla olisi kultareunukset, mutta pilvestä ei saa kiinni, pilvi ei ole mitään.
Olen vasta viime aikoina taas huomannut roolini, huomannut miten minua ei huomata, minulle voidaan olla inhottavia, ylimielisiä ja kopeita, minä en ole mitään. Enhän minä näytä miltään. "En sanoisi sinua kauniiksi, olet enemmänkin nätti. Tiedätkö, sellaisella Amélie-tavalla."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti