Moni asia vaivaa minua nyt. Tahtoisin että olisi syksy, voisin kuorruttautua kashmirilla ja mohairilla, hörppiä teetä, polttaa kynttilöitä. Tämä tropiikki saa minut hermostuneeksi, kiukkuiseksi, väsyneeksi.
Olen kyllästynyt siihen että olen koko ajan muiden aikataulujen varassa. "Soitan sinulle sitten kun minulla on aikaa." Mutta aikaa ei koskaan ole, heillä on aina kiire, enkä ymmärrä minne kaikki juoksevat. Lojun kahviloissa ja nurmikolla, odotan että puhelin soi, mutta se ei ikinä. Olen niin väsynyt tähän, väsynyt odottamaan että joku pysähtyisi kanssani.
Minulle sanotaan vain että mikset tee asioita yksin, vaikka niin teenkin. Mutta millaiselta se tuntuu päivästä toiseen vaeltaa yksin tyhjissä museoissa, puutalokortteleissa, hiekkarannoilla, antikvariaateissa. "Et sinä kuole yksin," "en ehkä, mutta elän kaikki päiväni näin."
Ensimmäinen, toinen, kolmas poika jonka puhelua odotan. Jos soitan itse, minulle ollaan ystävällisiä mutta sanotaan että nyt on huono hetki. Minulle on aina huono hetki. Olen väsynyt odottamaan, olen väsynyt olemaan yksin.
On päiviä joina yritän pitää itseäni urheasti kasassa, ja on niitä päiviä kun huomaan terassilla että tarvitsen koko pöydän ja kolme tuolia itselleni. Tänään olen enemmän kiukkuinen kuin surullinen, haluaisin heittää kaikki tavarani ikkunasta ja itseni perään. Haluaisin soittaa kahdelle pojalle ja sanoa jotain ovelaa ja ilkeää. Haluaisin juoda pullollisen rommia jotta voisin istua loppuyön vessan lattialla. Haluan heittää puhelimen jokeen, lähteä jonnekin missä minua ei tunneta. Olin jo matkalla rautatieasemalle ostamaan lippua minne hyvänsä, kun tulin ajatelleeksi etten pääse pakoon itseäni missään, miksi vaivautua. Miksi edes yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti