Tänään sain luettua Dostojevskini loppuun, 1098 sivua. Aamuauringossa luin viimeisen lauseen, painoin takakannen kiinni. En muista koska olisin viimeksi lukenut jotain loppuun saakka. Rakastan sitä pientä hetkeä kirjan lukemisen jälkeen, tyhjää hiljaisuutta joka pitää pitää jotta tajuaisi lukemansa ja sen että kirja on lopussa. Keskeneräisestä tulee jotain millä on ääriviivat.
Minua on hymyilyttänyt ilman mitään erityistä syytä. Ehkä olen löytänyt reversen vahingossa, niin kuin Owen tuossa suloisessa videossa. Löysin myös viimein kesän huolettomuuden hetkeksi sydämeeni, ja kourallisen tuoreita vadelmia.
Yes I can
Yes I can
Yes I can
Yes I can
Yes I... can?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti