Tuntuu liian samalta kuin ennen, on vaikea kirjoittaa. Katselen vierestä kun toiset haukkuvat toisiaan selän takaa tai vihjailevasti solvaavat toisiaan päin naamaa, olen kuin en olisikaan ja tuijotan ruokalautasia, ohikäveleviä ihmisiä. Kotona lattiasta jää jotain harmaata jalkapohjiini, saamani ruusut ovat kuihtuneet. Katselen elokuvia jotka jäävät jumiin, katselen kissaa joka katselee lintuja ikkunan takana jossain.
En osaa tehdä muuta kuin painaa otsan hiljaa pöytään, tai hukuttautua peittojen joukkoon. Tarvitsen neuvoa, mutta en ikimaailmassa voi kuvitella keneltäkään sitä pyytäväni, en uskalla, en kehtaa. Sulkeudun ajatusteni kanssa yksin tänne, yksin jotta en voi pilata mitään muuta kuin itseni.
Seisoin kellertävässä kylpyhuoneessa sakset kädessä. Naps naps naps. Ajattelin Frida Kahloa, leikkelin hiuksia, lavuaari ja lattia täynnä tummanpunaista. Epätasaisuus on hyvä. Tasainen... sitä minä en ole. Tanssin paljain varpain ja mietin sitä joka sanoi että olen liian ujo. Ujojen tyttöjen lanteet eivät tanssi, ujot tytöt eivät tee mitä haluavat. Ikkunoiden läpi kulkee viileä tuuli, lasken tunteja, minuutteja kunnes herään taas. Postitan kaiken pois, aion ostaa itämaisia tuulia. Lähetän eräälle pojalle postikortin jossa on vain yksi lause. Toiselle kirjoitan matkalipun ja toivon että hän lähtee mukaani. Sitä mitä minun pitäisi kirjoittaa en kirjoita. Mihin asti itseään voi huijata?
Haaveilen Islannista. Haaveilen unesta, hiljaisuudesta, mustista hiuksista, enkä enää tiedä mitä haluan.
Aurinko katosi päiviksi, ja vaikka tärisin kylmästä avasin ikkunan. Lavuaari ääriään myöten täynnä vettä, vesi valui yli ja peitti parkettilattian jonka laudat ovat jo karrella. Välillä pelkään ettei mikään tunnu miltään. Ehkä se johtuu tästä kaupungista, tai minusta. En tiedä mikä tässä maailmassa on minua varten, ja välillä hätäännyn. Kaksi minuuttia ennen valomerkkiä pakenin yöhön ilman käsineitä, kaikkialla vain kelloja, tähtiä ei missään.
Valkoisesta lakanasta on tullut harmaa, ja en enää juo teetä. En jaksa enää kovin usein syödä, tai katsoa elokuvia. Minulla on muuta tekemistä. Minä käyn koulua. Juoksen kaupungilla. Istun ihmisten keskellä ja katselen toisten hiuksia, puhtaita vaatteita, siistejä rajauksia silmissä. Minusta tuntuu kuin istuisin autossa keskellä yötä, kaatosateessa, tuulilasi täynnä vettä ja sumua, edessä samea tie, katulamput sammuneet. Autossa soi musiikki hiljaa, istun takapenkillä, matkalla en minnekään. Toiset nukkuvat kaupungissa, kerrostaloissa, valmiina heräämään aikaisin kahvinkeittimen pulputukseen, uuteen kiireeseen.
Menin nukkumaan jo kahdeltatoista. Yhdeksän tuntia odotin, väsymyksen paino keveni niin että muutuin raskaasta täriseväksi ja ohueksi, i feel my body leaving, tuuli availi ikkunoita ja kuulosti siltä kuin sisäpihalla olisi ollutkin vesiputous, ja taloni vesiputouksen partaalla. Paperisten sälekaihtimien läpi päivä valkeni, odotin ajan loppuun saakka, jossain vaiheessa nousin istumaan ja itkin, kuumat kyyneleet eivät valuneet poskille. Uni ei tule, uni ei tullut, olen niin väsynyt.
Sateenvarjoni on kadoksissa, jätin sen jonnekin kahden viikon taakse, viime yönä sen ruudullinen kuvio häiritsi minua. Se oli kiva sateenvarjo, minä kaipaan sitä. Aion pakottaa itseni tänään lounaalle, aion käydä kiltisti vastaanotolla keskustelemassa tutkielmastani niin kuin lupasin, vaikka se on vasta jossain ajatusteni reunoilla, muotoutumassa.
Viikot ovat kovin raskaita tässä kaupungissa, jossa aika kulkee nopeammin kuin missään muualla, ja tuntemani ihmiset kaatavat murheensa sieluuni, en jaksa kantaa muiden sanoja, en jaksa kuunnella, he ruokkivat omia murheitani ja en pysty enää. En pysty auttamaan kaikkia, en pysty auttamaan ketään, haluaisin että kaikki ymmärtäisivät sanomatta, en halua kuulla enää ainuttakaan valitusta mistään. Minusta on tullut itsekäs.
Poskeni hehkuvat kuumetta, ennen aamua joku soittaa ovikelloa ja sydämeni jysähtelee lujempaa kuin kaatosade iskeytyy katuun. En nouse, vedän peiton pääni päälle, mene pois, mene pois, en halua, tahdon olla hiljaa...
Vaatteeni ovat liian isoja, liian pieniä, en sovi mihinkään. Minulla ei ole sanottavaa, yritän keksiä tekosyitä, syön nopeammin, lähden nyt, ei en juo kahvia ei en tahdo tulla kävelylle ei en ehdi olen kiireinen menkää pois, en jaksa nostaa leukaani, en jaksa puhua. Kotona seison kädet sivuillani ja katson kauas, hiljaa vain, mikset tanssi onnesta jos sinulla on onni? Minä en ole sellainen ihminen, minä olen sellainen joka pitää onnensa itsellään, ei kerro sitä kellekään, lähettää postikortteja joissa kerrotaan kuinka paljon kaipaan vaikka en myönnä.
Auringon laskettua kaduilla ei ole enää ketään, kaikkialla pimeää, kävelen yksin niin kuin kävelen päivisin, mietin kaikkea ja en mitään. Eturivissä en näekään kankaalle, en näe sanoja ja minulta kysytään ja vastaan oikein, "de unga.." Joinakin hetkinä en pysty pitämään kiinni tästä kaikesta, polvet pettää, pyörryn, vai pyörrynkö sittenkään, pyörryinkö? Kukaan ei keksi mikä minussa on vikana, käyn tanssimassa, syön hedelmiä, olen niin kuin kuuluu ja en ole.
Tuntuu siltä etten enää kuulu itselleni, ja ihmiset muistuttavat minua päivistä ja kuukausista ja siitä kuinka kauan kestän mutten kuuntele heitä, ajattelen hiljaista videovuokraamoa ja häntä jonka kanssa olen itseni. Kenenkään ei tarvitse uskoa, sillä minä uskon.
Käärin ajatukseni villahuiviin, istun kaikkialla hiljaa. Rikki lyöty ikkuna, ett sönderslaget fönster.. Minä en ole sellainen enää, olenkohan koskaan ollut. Varpaita ja sormia paleltaa, siitä tietää että lumi on tulossa, jäiset kasvit ikkunoihin. "Sinä olet ainoa ihminen maailmassa joka syö näkkileipää", niin olenkin, "sinulla on ihanan väriset kengät" sanoo toinen ja kävelen päin silmälasipäistä poikaa ja hänen mustaa isoa takkiaan.
Juon vettä keskiyön jälkeen, siksikö että kaikessa muussa on kaloreita? Ei, vaan minun mahaan sattuu jo. Taustalla soi huono musiikki, minua väsyttää taas, ja haluaisin syödä elämännälkääni toisten yöunet ja levyllisen suklaata, heittää mittanauhan roskiin.
Yhtenä aamuna löysin lattialta kirjekuoren. Joku oli herännyt vanhalta viiniltä tuoksuvan tytön vierestä, tyttö oli ollut kaunis. "Turhaan etsitte tyydytystä toistenne syleilystä, jos pelkäätte aamun tuloa ja onnenne menetystä." Kirje oli yhden laulun mittainen.
Haluaisin pukeutua turkkiin ja retrolaseihin, näyttää heiveröistä keskisormea heille jotka yön viileydessä ottavat itsensä ja ruumiinsa liian vakavasti, heille jotka pakenevat itseään vieraiden ihmisten suloiseen tuntemattomuuteen. Liikennevaloissa mietin asuttaako heidän ruumistaan kukaan.
Alan maalata kirkon seinämää, joka näkyy ikkunastani pehmeän lehvistön takaa. Maalaan, jokainen sydämenlyönti on nautinto, "minkä värinen on orgasmi?" Zdenka kysyi kerran, mutta vastasi itse: "Musta! Lapidaarin musta kuin öinen Seine."
Päivät ovat yhtä pitkiä kuin postiluukun kolahdus.
Kirjoitan lyijykynällä kalenteriin sanoja päällekkäin, piirrän pikkuruisen sydämen sen päivän kohdalle joka täytyy muistaa, vaikka muistan kyllä ilmankin. Mukiini oli ilmestynyt kuohuviiniä, aamuyöllä istuin ikkunalaudalla ja heiluttelin jalkoja. Kostutin huuliani viinillä, puhalsin kylmän ikkunan huuruiseksi. Taivas oli vaaleanpunainen niin kuin aina täällä, pilvien takana sama taivas, ja verhot näyttivät surullisilta ajatusten taustalla. Lausuin sanoja joiden oli määrä verhota kuin pilvet, mutta aamu ei tullutkaan ja paljastuin.
Tavarat vaihtavat huoneessani paikkaa, päivät kulkevat kiskoilla, valot välkkyvät ja aurinko tanssii vaikka en näe. Eräänä aamuna herään ja en auta pakkaamisessa, kävelen autoon vain jotta voisin kävellä takaisin kotiin. Otin salaa valokuvan, valokuva ei voi olla mielikuvitusta, kamerasta loppui patterit ja valkoinen sivu katsoi minua takaisin yhtä pitkään kuin öinen valkokangas. Hän on vienyt huuleni mennessään.
Pimeässä pyöräilen katulamppujen virran läpi, kylmä viima tarttuu sormiin kiinni, tähtitaivas ja musta kylmyys laskeutuu kaupunkiin.
Aamulla herään ilman ääntäni, kaikki kuuma, kylmä, kulmikas ja pehmeä sattuu kun yritän niellä. Kaikki ajatukset kiinnittyvät sanoihin joita en saa kirjoitettua, ja mistään ei enää tulekaan mitään. Syön kolmea eri keittoa, juon kolmea eri teetä, tunnit menevät nopeammin kuin päivä tummuu, katson turhia dokumentteja joissa puhutaan salaateista ja liian pienistä mekoista.
Laitoin valot pois ja nukuin, voin nukkua koska tahansa, paitsi yöllä. Ajattelin että ostan kettu-kaulakorun, vaikka en samastu kettuun. Minusta tuntuu että onnellisuus on vain mielikuvitusta, tänään en osaa olla tyttö jota kaivataan.
Elämäni on yksitoikkoista. Metsästän kanoja, ja ihmiset metsästävät minua. Kaikki kanat ovat samanlaisia, kaikki ihmiset samoin. Ikävystyn vähitellen. Mutta jos sinä kesyttäisit minut, tulisi elämäni aurinkoiseksi. Oppisin tuntemaan askelten äänen, joka olisi erilainen kuin muut. Muut askeleet saavat minut ryömimään maan sisään. Sinun askeleesi kutsuisivat minua kuopastani kuten ihana soitto. Ja katso! Näetkö tuolla vehnäpellot? Minä en syö leipää. Vehnä on minulle tarpeetonta. Vehnäpellot ovat minulle aivan yhdentekeviä. Ja se on murheellista! Mutta sinulla on kullankeltaiset hiukset. Olisi ihanaa jos kesyttäisit minut! Vehnä, joka on kullankeltaista, muistuttaisi minua sinusta. Ja rakastaisin tuulen suhinaa viljapellossa...
