Menin nukkumaan jo kahdeltatoista. Yhdeksän tuntia odotin, väsymyksen paino keveni niin että muutuin raskaasta täriseväksi ja ohueksi, i feel my body leaving, tuuli availi ikkunoita ja kuulosti siltä kuin sisäpihalla olisi ollutkin vesiputous, ja taloni vesiputouksen partaalla. Paperisten sälekaihtimien läpi päivä valkeni, odotin ajan loppuun saakka, jossain vaiheessa nousin istumaan ja itkin, kuumat kyyneleet eivät valuneet poskille. Uni ei tule, uni ei tullut, olen niin väsynyt.
Sateenvarjoni on kadoksissa, jätin sen jonnekin kahden viikon taakse, viime yönä sen ruudullinen kuvio häiritsi minua. Se oli kiva sateenvarjo, minä kaipaan sitä. Aion pakottaa itseni tänään lounaalle, aion käydä kiltisti vastaanotolla keskustelemassa tutkielmastani niin kuin lupasin, vaikka se on vasta jossain ajatusteni reunoilla, muotoutumassa.
Viikot ovat kovin raskaita tässä kaupungissa, jossa aika kulkee nopeammin kuin missään muualla, ja tuntemani ihmiset kaatavat murheensa sieluuni, en jaksa kantaa muiden sanoja, en jaksa kuunnella, he ruokkivat omia murheitani ja en pysty enää. En pysty auttamaan kaikkia, en pysty auttamaan ketään, haluaisin että kaikki ymmärtäisivät sanomatta, en halua kuulla enää ainuttakaan valitusta mistään. Minusta on tullut itsekäs.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti