Haaveilen Islannista. Haaveilen unesta, hiljaisuudesta, mustista hiuksista, enkä enää tiedä mitä haluan.
Aurinko katosi päiviksi, ja vaikka tärisin kylmästä avasin ikkunan. Lavuaari ääriään myöten täynnä vettä, vesi valui yli ja peitti parkettilattian jonka laudat ovat jo karrella. Välillä pelkään ettei mikään tunnu miltään. Ehkä se johtuu tästä kaupungista, tai minusta. En tiedä mikä tässä maailmassa on minua varten, ja välillä hätäännyn. Kaksi minuuttia ennen valomerkkiä pakenin yöhön ilman käsineitä, kaikkialla vain kelloja, tähtiä ei missään.
Valkoisesta lakanasta on tullut harmaa, ja en enää juo teetä. En jaksa enää kovin usein syödä, tai katsoa elokuvia. Minulla on muuta tekemistä. Minä käyn koulua. Juoksen kaupungilla. Istun ihmisten keskellä ja katselen toisten hiuksia, puhtaita vaatteita, siistejä rajauksia silmissä. Minusta tuntuu kuin istuisin autossa keskellä yötä, kaatosateessa, tuulilasi täynnä vettä ja sumua, edessä samea tie, katulamput sammuneet. Autossa soi musiikki hiljaa, istun takapenkillä, matkalla en minnekään. Toiset nukkuvat kaupungissa, kerrostaloissa, valmiina heräämään aikaisin kahvinkeittimen pulputukseen, uuteen kiireeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti