Pimeässä pyöräilen katulamppujen virran läpi, kylmä viima tarttuu sormiin kiinni, tähtitaivas ja musta kylmyys laskeutuu kaupunkiin.
Aamulla herään ilman ääntäni, kaikki kuuma, kylmä, kulmikas ja pehmeä sattuu kun yritän niellä. Kaikki ajatukset kiinnittyvät sanoihin joita en saa kirjoitettua, ja mistään ei enää tulekaan mitään. Syön kolmea eri keittoa, juon kolmea eri teetä, tunnit menevät nopeammin kuin päivä tummuu, katson turhia dokumentteja joissa puhutaan salaateista ja liian pienistä mekoista.
Laitoin valot pois ja nukuin, voin nukkua koska tahansa, paitsi yöllä. Ajattelin että ostan kettu-kaulakorun, vaikka en samastu kettuun. Minusta tuntuu että onnellisuus on vain mielikuvitusta, tänään en osaa olla tyttö jota kaivataan.
Elämäni on yksitoikkoista. Metsästän kanoja, ja ihmiset metsästävät minua. Kaikki kanat ovat samanlaisia, kaikki ihmiset samoin. Ikävystyn vähitellen. Mutta jos sinä kesyttäisit minut, tulisi elämäni aurinkoiseksi. Oppisin tuntemaan askelten äänen, joka olisi erilainen kuin muut. Muut askeleet saavat minut ryömimään maan sisään. Sinun askeleesi kutsuisivat minua kuopastani kuten ihana soitto. Ja katso! Näetkö tuolla vehnäpellot? Minä en syö leipää. Vehnä on minulle tarpeetonta. Vehnäpellot ovat minulle aivan yhdentekeviä. Ja se on murheellista! Mutta sinulla on kullankeltaiset hiukset. Olisi ihanaa jos kesyttäisit minut! Vehnä, joka on kullankeltaista, muistuttaisi minua sinusta. Ja rakastaisin tuulen suhinaa viljapellossa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti