Poskeni hehkuvat kuumetta, ennen aamua joku soittaa ovikelloa ja sydämeni jysähtelee lujempaa kuin kaatosade iskeytyy katuun. En nouse, vedän peiton pääni päälle, mene pois, mene pois, en halua, tahdon olla hiljaa...
Vaatteeni ovat liian isoja, liian pieniä, en sovi mihinkään. Minulla ei ole sanottavaa, yritän keksiä tekosyitä, syön nopeammin, lähden nyt, ei en juo kahvia ei en tahdo tulla kävelylle ei en ehdi olen kiireinen menkää pois, en jaksa nostaa leukaani, en jaksa puhua. Kotona seison kädet sivuillani ja katson kauas, hiljaa vain, mikset tanssi onnesta jos sinulla on onni? Minä en ole sellainen ihminen, minä olen sellainen joka pitää onnensa itsellään, ei kerro sitä kellekään, lähettää postikortteja joissa kerrotaan kuinka paljon kaipaan vaikka en myönnä.
Auringon laskettua kaduilla ei ole enää ketään, kaikkialla pimeää, kävelen yksin niin kuin kävelen päivisin, mietin kaikkea ja en mitään. Eturivissä en näekään kankaalle, en näe sanoja ja minulta kysytään ja vastaan oikein, "de unga.." Joinakin hetkinä en pysty pitämään kiinni tästä kaikesta, polvet pettää, pyörryn, vai pyörrynkö sittenkään, pyörryinkö? Kukaan ei keksi mikä minussa on vikana, käyn tanssimassa, syön hedelmiä, olen niin kuin kuuluu ja en ole.
Tuntuu siltä etten enää kuulu itselleni, ja ihmiset muistuttavat minua päivistä ja kuukausista ja siitä kuinka kauan kestän mutten kuuntele heitä, ajattelen hiljaista videovuokraamoa ja häntä jonka kanssa olen itseni. Kenenkään ei tarvitse uskoa, sillä minä uskon.
Hei! Löysin juuri tämän blogin ja halusin sanoa, että mikään teksti ei ole koskettanut aikoihin niin kuin nämä sinun. Kiitos. -Mina
VastaaPoistaKiitos kommentistasi, lämmitti mieltäni kovasti.
VastaaPoista