Tuntuu liian samalta kuin ennen, on vaikea kirjoittaa. Katselen vierestä kun toiset haukkuvat toisiaan selän takaa tai vihjailevasti solvaavat toisiaan päin naamaa, olen kuin en olisikaan ja tuijotan ruokalautasia, ohikäveleviä ihmisiä. Kotona lattiasta jää jotain harmaata jalkapohjiini, saamani ruusut ovat kuihtuneet. Katselen elokuvia jotka jäävät jumiin, katselen kissaa joka katselee lintuja ikkunan takana jossain.
En osaa tehdä muuta kuin painaa otsan hiljaa pöytään, tai hukuttautua peittojen joukkoon. Tarvitsen neuvoa, mutta en ikimaailmassa voi kuvitella keneltäkään sitä pyytäväni, en uskalla, en kehtaa. Sulkeudun ajatusteni kanssa yksin tänne, yksin jotta en voi pilata mitään muuta kuin itseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti