Kaksi, neljä, viisi, kahdeksan, kymmenen, kaksitoista annosta eikä mikään
määrä enää nosta minua pilviin, mikään ei täytä
tarpeeksi, mikään ei riitä. Puhun paljon
käytettyjä sanoja, käytettyjä kertomuksia, en enää edes tiedä
mistä puhun, sanat pitävät minut pinnalla. Ystävät ostavat minulle enemmän juomia kuin synttärisankarille, kuvittelevat että humala on vapautus ja hetkellinen onni, suloinen illuusio siitä että kaikki on tässä ja nyt. Aika hidastuu ja tuntuu siltä kuin olisimme olleet täällä välkkyvässä pimeydessä aina, onnellisina, paossa huomiselta ja kaikelta siltä mikä odottaa yön loppumista.
Koko kaupunki on pakkautunut tähän samaan baariin, ja koko kaupungissa on vain yksi joka näkee
lävitseni. Hän on ainoa jota
välttelen, sanon kuitenkin jotain sopimatonta, niin sanon aina.
Vielä enemmän pelkään tunnustavani, olen
kirjoittanut lauluja siitä yhdestä ja samasta aamuyöstä, sen yön
sanoista, savukkeista, valheista ja siitä sanattomasta epätoivosta kun tietää ettei ole muuta mahdollisuutta kuin luovuttaa.
Tiedän ettei hän tule luokseni koskaan. Koskaan on pohjattoman pitkä aika täyttää
keillä tahansa, mutta se ei masenna minua enää. Olen jo kokonainen.
Yksi kerrallaan ystävät katoavat ympäriltäni, en ole huomannut ovatko he menneet tanssilattialle vai kotiin. Viimeiset kaksi pakottavat minut jäämään lähtiessään, olen vapaa lievittämään yksinäisyyttäni kenen kanssa tahansa. Minulle on kuitenkin täysin samantekevää menenkö jatkoille vai en, suutelenko laskuhumalassa eteisessä vai en, menenkö nukkumaan vai en, olenko yksin vai en.
Ainoa asia jolla on merkitystä, tajuan sen vasta kun herään iltapäivällä pistelevään häpeän tunteeseen. Se yksi joka katselee minua kun luulee etten huomaa, toivon että hän suuttuu minulle, suuttuu vaikka mitään ei tapahtunutkaan. Siitä tiedän että hän välittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti