(Got to be some more change in my life)

I had seven faces, thought i knew which one to wear. But I'm sick of spending these lonely nights training myself not to care.

It's up to me now turn on the bright lights.

So get your leather on

Elokuvat, mehukeitto, musiikki, window shopping. Tokio. Loputtomat suunnitelmat, Karen O ja hitaat aamut. Kaikki mihin pystyn ja kaikki mitä teen nyt. Tärkeämmät asiat kuten opiskelu ja muu tylsyys saavat odottaa.

Ihana ihana ihana musiikkivideo, löysin sen vasta eilen. Was it the cure? Shellshock!

in session

Mietin loppuja ja alkuja samalla kun kaavin lusikalla muffinssitaikinaa kulhon pohjasta. En enää tiedä mikä on alku ja mikä loppu. Mikä halaus on uudelleen ensimmäinen, tai mikä on viimeinen alakuloinen hyvästit jättävä hymy. En osaa enää sanoa.

Keräsin valkoisia omenankukkia mukaani, niiden terälehdet irtosivat laukussani. Pieni ahdistuskohtaus valtasi minut istuessani salissa muiden keskellä. Kävelin kotiin kyyneleet silmissä, ilman mitään syytä. Joskus on niitä päiviä kun kylven siinä samassa säälissä jonka laineita saan muilta: voi luultiin että sulla on uusi poika, vieläkö olet yksin, voi miten sinulla menee noin monta asiaa huonosti. Miksei sinun tilanne muutu, etkö ole yrittänyt..

Katselen vanhoja elokuvia, ja haluan laihtua yhtä hennoksi ja mustavalkoiseksi. Kohtalokkaaksi. Jos kylpee itsesäälissä, kuuluu sen tapahtua kohtalokkaasti, niin kuin eläisi Franz Kafkan novellissa. Olen myös huomannut että valehtelen jatkuvasti: puhun mitä sattuu, harhautan toisia, oikeat tuntemukset sekoittuu vääriin. En osaa enää itsekään erottaa mikä on valhetta tai mikä unta, ja mikä on tapahtunut oikeasti. Mitä mieltä oikeasti olen, ja mitä oikeasti tunnen. Kuuntelin itseäni kun sanoin että olen ollut niin kauan itsekseni, etten kai enää edes pysty luovuttamaan itsenäisyyttäni ja yksinäisyyttäni pois. Minusta tulisi tavallinen ja keskinkertainen, jos löytäisin sopivan pojan.

Ehkä tämä kaikki onkin vain itse aiheutettua. Ehkä mikään ei toimi koska en halua että mikään toimisi. Kävelin rautateiden yläpuolella, aurinko laski raiteiden yllä. Lopuissa on jotain lohdullista, rauhallista. Loppu on kuin kävelisi hiekan lomitse pehmeään mereen, ja jäisi nukkumaan aaltojen alle. Olen väsynyt odottamaan muuta kuin loppuja, väsynyt katsomaan vierestä ystävieni merkityksellistä ja tahatonta onnea. Kaipaan salaa syksyä. Jätän menemättä juhliin, jätän vastaamatta viesteihin. Saan kummallista voimaa siitä että olen se epäonnisin, se jonka elämä putosi keväällä kaivoon.

Vaikka jokainen kaupunki on samanlainen ja palauttaa minut takaisin itseeni, suunnittelen taas matkaa. Vaikka rakastan tätä kaupunkia, haluan pois täältä. Take me out tonight, take me anywhere I don't care, I don't care, I don't care...

"Siirrän tämän kellon takaisin vanhaan aikaan. Pidän siitä enemmän näin."

Menen katsomaan kun hän soittaa sadoille ihmisille ja minulle. "Laitan taas ne kengät joista tykkäät, muistatko." Muistan kyllä, ja samalla mietin missä se hänen polkkatukkainen sunnuntaityttönsä on.  Aavistelen ettei hän huomaa minua katsomossa, ja pidän yllä aiempaa ystävän rooliani. 

Olen luvannut itselleni, että tällä kertaa teen miltä tuntuu.

It seems I'll never know, but I'll rent new accommodation

Ostin viimeisen kerran lähikioskin sedältä vesipullon ja appelsiinin, kiskoin perässäni isoa harmaata matkalaukkua. Harhailuni suurkaupungissa oli lopussa, ja olin paahtunut mielettömässä helteessä niin etten tiennyt olinko vielä se sama henkilö kuin aiemmin. Kävelin autoja päin kuin paikalliset, keplottelin laukkuni metroon porttien ali, otin väärän junan maaseudulle. 

Lentokoneessa mikään ei tuntunut miltään, lounaaksi tarjoiltiin kinkkupastaa. Sain kupillisen mustaa kahvia puhuessani suomea ensimmäistä kertaa viikkoon muulle kuin matkaseuralleni.

Suurkaupungin helteestä ja kortteleiden sokkeloista huomasin juotuneeni yhtäkkiä sateiseen ja kylmään Suomeen. Istuin bussissa lohileivän kanssa, katselin isoista ikkunoista dramaattisen tummaa sadetta ja tummanvihreitä puita, sadepisarat valuivat verkkoina ikkunoissa. Ajattelin että tämä on parasta, tämä hetki. Tämä rauha.

Kotikaupungissa huomasin etten tiedä mikä on kotikaupunki. Asunto täällä tai ulkomailla tuntuu samalta. Väsyneillä jaloilla kävely tuntuu samalta, hengittäminen on samanlaista. Ja kuitenkin kaksi kaupunkia eivät täsmää. Muualla en ehkä osaa vain unohtua, muualla olen joku muu kuin se johon olen tottunut.

Kävellessäni rappusia yritin etsiä kotia mielestäni, paikkaa jossa haluaisin todella asua. Yksi rappunen vastasi yhtä kaupunkia. Kävelin aika monta, enkä osannut sanoa minkä valitsisin. En tiedä minne kuulun, tai mikä kaupunki sykähdyttäisi eniten. Miksei mikään tunnu ihmeelliseltä, tai miltään. "Mieti, olet viimein täällä. Katso, tunne, hengitä, elä." Ei mitään, en tavoittanut kaupungin kaikua minussa, se on hävinnyt. Kauemmas, enemmän, uhkarohkeammin. Vai etsinkö jotain mikä löytyykin minusta, tai kirjoista, tai toisista?

Girl, you have no faith in medicine

Heräsin keskellä yötä mielettömään päänsärkyyn, vihlovaan kipuun. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Tärisevin käsin etsin kaapeista lääkkeitä, nielin vettä väkisin, pyysin kipua jättämään minut rauhaan. Kävelin horjuen vessaan, istuin lattialla kauan. Pienestä ikkunasta näkyi pala mäntymetsää ja aamunkoiton taivasta, viereisissä huoneissa toiset nukkui äänettömästi. Kylpyhuoneen matto tuntui suloiselta varpaiden alla, ja nojatessani päätä seinään helpotti vähän. Ehkä en menetäkään ruumistani vielä tänä yönä.

Kivun laantuessa olin kiitollinen siitä että saan vain olla. Hengittää.

Tänään rakastan elämääni taas hiukan enemmän, vaikka päivä on mennyt niin etten ole edes huomannut sen etenemistä. Harjoittelin kajalilla viiksien piirtämistä, join ison lasillisen mustaherukkamehua. Ompelin muodotonta samettiliiviä. Muistin että päiväni ovat liian lyhyitä tuhlattavaksi "ihan kivoihin" poikiin tai nukkumiseen.

Olen kerrankin tyytyväinen siihen mitä minulla on. En tarvitse mitään enempää. 

Between the click of the light and the start of a dream.

No cars go, where we know..

Lapsuus tuoksuu metsälle. Pehmeä sammal, puiden lomasta huokuva turvallisuuden ja mullan tuoksu. 

Nuori aikuisuus maistuu punaviiniltä, ja suolaisilta huulilta. Istuin nurmikolla ja söin keltaista jäätelöä, katsoin joen toiselle puolelle missä se tiskaajapoika istui penkillä. Hän oli leikannut hiuksensa saksilla. Hänen silmissään on joku outo juttu, tuntui kuin katsoisi kaivoon. 

Laitoin ruusun korkeaan drinkkilasiin, ja se lepää lasissa kallellaan lipastoni päällä. Toisen ruusun annoin äidille. Löysin valokuvan jossa minun ikkunalaudalla oli kimppu keltaisia ruusuja, mutten enää muista mistä sain ne, tai kuka ne minulle antoi.

Joka yö suutelen unessa eri poikaa. Päivisin tunnen helpotusta siitä että saan makoilla sängyssä pitkälle iltapäivään tai harhailla kaupungissa yksin ilman määränpäätä. Vastata kysymykseen "koska näemme" epämääräisellä vastauksella, sellaisella että olisi ollut parempi jos toinen ei olisi kysynytkään. En ole vastuussa kenellekään mistään, olen tilivelvollinen vain itselleni. Tuntuu hyvältä.

Sattumalta pujahdin aurinkoiselta kadulta hämärään vintageliikkeeseen. Mekkoja, kaikenvärisiä kenkiä, laukkuja, lampunvarjostimia, yömekkoja. Vanha täti musta ruusu hiuksissaan kertoi että mekko kannattaa ottaa syliinsä ja katsoa, tunnustella. Tunnistaa oma uusi vanha vaatekappaleensa. Rakastuin siihen liikkeeseen. Tiedän minne vien rahani seuraavan kerran kun tuet tulevat tilille.

Kuukausi on pitkä aika olla näkemättä toista, ja minua hävettää myöntää että kuukausi ei ole muuttanut mitään. Minusta on jännittävää, että ailahteleva sydämeni on vaihteeksi ankkuroitunut johonkin mitä ei voi saada. Ankkuroitunut sellaisella sitoumuksella, että en voi kuin olla hämmästynyt.

Olen kertonut kaikille etten lähdekään matkalle, koska pelkään että muuten en pääse lähtemään. Tulivuori, lentoyhtiö tai mikä tahansa voi keksiä minulle tekosyitä jäädä tänne. Mutta kerron teille salaisuuden: ensi viikolla lähden. Minne tahansa, lähelle tai kauas. Tärkeintä on lähteä.

There's a club if you'd like to go. You could meet somebody who really loves you

Bussit tuoksuvat muovilta, kävellessä en osaa kohdistaa katsetta oikein minnekään. Pidän harmaana päivänä aurinkolaseja jottei kukaan huomaisi hämäävän kiireen alla piilevää keskinkertaista oloa. Ystäväni sanoi minua filmitähdeksi. Minusta filmitähdet eivät käytä toukokuussa villahuiveja.

Pienenä tyttönä laitoin äidin hajuvettä mennessäni nukkumaan, jotta unissani tapaamat ihmiset pitäisivät minusta ja kielon tuoksustani. Joku sanoi että tuoksun vieläkin kielolta. Ehkä tuoksu takertui unimaailman sademetsässä minuun kiinni eikä lähde enää pois edes nukkumalla.

Jokaisella tapaamallani pojalla on ollut romaanihahmo, johon he samastuvat. Yksi on fragmentoitunut modernisti, toinen 1800-luvun dandy, kolmas appelsiineja syövä petturi. Minusta tuntuu että tänään samastun (taas) Wertheriin. Kirjoitin muistikirjaani ja keksin, miten minua ihastuttaa ihastukseni yksipuolinen luonne: minun tykkäämiseni on sellaista mihin se toinen ei voi tällä hetkellä vaikuttaa. Ilman vastakaikua voin tykätä hänestä niin vähän tai paljon kuin tahdon. Saan haaveilla ilman että haaveet ajavat karille. Minusta on tulossa tyttö joka ei haluakaan muuttaa ihastustaan todellisuudeksi. Haluaisin nähdä hänet, mutta se ei ole välttämätöntä: tykkään hänestä muutenkin. Vilpittömästi. Ilman vaatimuksia, toiveita, odotuksia. En tiedä olenko vielä täällä sinä päivänä kun hän viimein huomaa minut, kun hän viimein vastaa. Mutta hän vastaa kyllä.

Olen elämässäni lainannut lauseita lauluista loputtomia kertoja, niin monesti että olen samalla vahingossa muuttanut elämäni lauluiksi joita ennen vain lainasin.