Heräsin keskellä yötä mielettömään päänsärkyyn, vihlovaan kipuun. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Tärisevin käsin etsin kaapeista lääkkeitä, nielin vettä väkisin, pyysin kipua jättämään minut rauhaan. Kävelin horjuen vessaan, istuin lattialla kauan. Pienestä ikkunasta näkyi pala mäntymetsää ja aamunkoiton taivasta, viereisissä huoneissa toiset nukkui äänettömästi. Kylpyhuoneen matto tuntui suloiselta varpaiden alla, ja nojatessani päätä seinään helpotti vähän. Ehkä en menetäkään ruumistani vielä tänä yönä.
Kivun laantuessa olin kiitollinen siitä että saan vain olla. Hengittää.
Tänään rakastan elämääni taas hiukan enemmän, vaikka päivä on mennyt niin etten ole edes huomannut sen etenemistä. Harjoittelin kajalilla viiksien piirtämistä, join ison lasillisen mustaherukkamehua. Ompelin muodotonta samettiliiviä. Muistin että päiväni ovat liian lyhyitä tuhlattavaksi "ihan kivoihin" poikiin tai nukkumiseen.
Olen kerrankin tyytyväinen siihen mitä minulla on. En tarvitse mitään enempää.
Between the click of the light and the start of a dream.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti