Lapsuus tuoksuu metsälle. Pehmeä sammal, puiden lomasta huokuva turvallisuuden ja mullan tuoksu.
Nuori aikuisuus maistuu punaviiniltä, ja suolaisilta huulilta. Istuin nurmikolla ja söin keltaista jäätelöä, katsoin joen toiselle puolelle missä se tiskaajapoika istui penkillä. Hän oli leikannut hiuksensa saksilla. Hänen silmissään on joku outo juttu, tuntui kuin katsoisi kaivoon.
Laitoin ruusun korkeaan drinkkilasiin, ja se lepää lasissa kallellaan lipastoni päällä. Toisen ruusun annoin äidille. Löysin valokuvan jossa minun ikkunalaudalla oli kimppu keltaisia ruusuja, mutten enää muista mistä sain ne, tai kuka ne minulle antoi.
Joka yö suutelen unessa eri poikaa. Päivisin tunnen helpotusta siitä että saan makoilla sängyssä pitkälle iltapäivään tai harhailla kaupungissa yksin ilman määränpäätä. Vastata kysymykseen "koska näemme" epämääräisellä vastauksella, sellaisella että olisi ollut parempi jos toinen ei olisi kysynytkään. En ole vastuussa kenellekään mistään, olen tilivelvollinen vain itselleni. Tuntuu hyvältä.
Sattumalta pujahdin aurinkoiselta kadulta hämärään vintageliikkeeseen. Mekkoja, kaikenvärisiä kenkiä, laukkuja, lampunvarjostimia, yömekkoja. Vanha täti musta ruusu hiuksissaan kertoi että mekko kannattaa ottaa syliinsä ja katsoa, tunnustella. Tunnistaa oma uusi vanha vaatekappaleensa. Rakastuin siihen liikkeeseen. Tiedän minne vien rahani seuraavan kerran kun tuet tulevat tilille.
Kuukausi on pitkä aika olla näkemättä toista, ja minua hävettää myöntää että kuukausi ei ole muuttanut mitään. Minusta on jännittävää, että ailahteleva sydämeni on vaihteeksi ankkuroitunut johonkin mitä ei voi saada. Ankkuroitunut sellaisella sitoumuksella, että en voi kuin olla hämmästynyt.
Olen kertonut kaikille etten lähdekään matkalle, koska pelkään että muuten en pääse lähtemään. Tulivuori, lentoyhtiö tai mikä tahansa voi keksiä minulle tekosyitä jäädä tänne. Mutta kerron teille salaisuuden: ensi viikolla lähden. Minne tahansa, lähelle tai kauas. Tärkeintä on lähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti