Bussit tuoksuvat muovilta, kävellessä en osaa kohdistaa katsetta oikein minnekään. Pidän harmaana päivänä aurinkolaseja jottei kukaan huomaisi hämäävän kiireen alla piilevää keskinkertaista oloa. Ystäväni sanoi minua filmitähdeksi. Minusta filmitähdet eivät käytä toukokuussa villahuiveja.
Pienenä tyttönä laitoin äidin hajuvettä mennessäni nukkumaan, jotta unissani tapaamat ihmiset pitäisivät minusta ja kielon tuoksustani. Joku sanoi että tuoksun vieläkin kielolta. Ehkä tuoksu takertui unimaailman sademetsässä minuun kiinni eikä lähde enää pois edes nukkumalla.
Jokaisella tapaamallani pojalla on ollut romaanihahmo, johon he samastuvat. Yksi on fragmentoitunut modernisti, toinen 1800-luvun dandy, kolmas appelsiineja syövä petturi. Minusta tuntuu että tänään samastun (taas) Wertheriin. Kirjoitin muistikirjaani ja keksin, miten minua ihastuttaa ihastukseni yksipuolinen luonne: minun tykkäämiseni on sellaista mihin se toinen ei voi tällä hetkellä vaikuttaa. Ilman vastakaikua voin tykätä hänestä niin vähän tai paljon kuin tahdon. Saan haaveilla ilman että haaveet ajavat karille. Minusta on tulossa tyttö joka ei haluakaan muuttaa ihastustaan todellisuudeksi. Haluaisin nähdä hänet, mutta se ei ole välttämätöntä: tykkään hänestä muutenkin. Vilpittömästi. Ilman vaatimuksia, toiveita, odotuksia. En tiedä olenko vielä täällä sinä päivänä kun hän viimein huomaa minut, kun hän viimein vastaa. Mutta hän vastaa kyllä.
Olen elämässäni lainannut lauseita lauluista loputtomia kertoja, niin monesti että olen samalla vahingossa muuttanut elämäni lauluiksi joita ennen vain lainasin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti