Ostin viimeisen kerran lähikioskin sedältä vesipullon ja appelsiinin, kiskoin perässäni isoa harmaata matkalaukkua. Harhailuni suurkaupungissa oli lopussa, ja olin paahtunut mielettömässä helteessä niin etten tiennyt olinko vielä se sama henkilö kuin aiemmin. Kävelin autoja päin kuin paikalliset, keplottelin laukkuni metroon porttien ali, otin väärän junan maaseudulle.
Lentokoneessa mikään ei tuntunut miltään, lounaaksi tarjoiltiin kinkkupastaa. Sain kupillisen mustaa kahvia puhuessani suomea ensimmäistä kertaa viikkoon muulle kuin matkaseuralleni.
Suurkaupungin helteestä ja kortteleiden sokkeloista huomasin juotuneeni yhtäkkiä sateiseen ja kylmään Suomeen. Istuin bussissa lohileivän kanssa, katselin isoista ikkunoista dramaattisen tummaa sadetta ja tummanvihreitä puita, sadepisarat valuivat verkkoina ikkunoissa. Ajattelin että tämä on parasta, tämä hetki. Tämä rauha.
Kotikaupungissa huomasin etten tiedä mikä on kotikaupunki. Asunto täällä tai ulkomailla tuntuu samalta. Väsyneillä jaloilla kävely tuntuu samalta, hengittäminen on samanlaista. Ja kuitenkin kaksi kaupunkia eivät täsmää. Muualla en ehkä osaa vain unohtua, muualla olen joku muu kuin se johon olen tottunut.
Kävellessäni rappusia yritin etsiä kotia mielestäni, paikkaa jossa haluaisin todella asua. Yksi rappunen vastasi yhtä kaupunkia. Kävelin aika monta, enkä osannut sanoa minkä valitsisin. En tiedä minne kuulun, tai mikä kaupunki sykähdyttäisi eniten. Miksei mikään tunnu ihmeelliseltä, tai miltään. "Mieti, olet viimein täällä. Katso, tunne, hengitä, elä." Ei mitään, en tavoittanut kaupungin kaikua minussa, se on hävinnyt. Kauemmas, enemmän, uhkarohkeammin. Vai etsinkö jotain mikä löytyykin minusta, tai kirjoista, tai toisista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti