Näin unta jossa sukelsin. Vesi oli niin sinistä että se oli melkein mustaa, vedessä oli toinen joka hohti kultaisena.
Avasin silmät. Lakana oli ryppyinen jalkojeni alla, punaiset verhot taittoivat sunnuntaipäivän valon pehmeäksi hohdoksi. En olisi halunnut herätä. Makasin hiljaa, kukaan minusta ei tiedä. Sulaudun maastoon kuin kävyt.
Kaduilla oli kevät. Minun oli kevyt kulkea, kävelin muistojeni yli. Likainen joki virtasi nopeaan, ajattelin että se kuljettaisi huomaamatta matkustajan satamaan. Huomasin että minun kaikki takit ovat vääränpituisia. Joku sanoi minulle, että ehkä sinä olet se syy miksi pojat katoavat. Huokaisin tuulen kanssa, ja kielsin.
Tyttö halasi minua tiukasti, katsoi surumielisin silmin. Hänen ihonsa hehkui hikistä lämpöä, hän pahoitteli ilman sanoja. Hän tiesi että joskus ahdistaa niin ettei sanoja enää tule. Toivoin että huomaisin mikä puuttuu, kun tuntuu siltä että minussa on enemmän tyhjää kuin täyttä, kuin olisin yhtä tumma ja huomaamaton kuin vaatekaappini.
Nauroin sanoille, ja samat sanat kuitenkin saivat minut itkemään aamuviideltä rappukäytävässä. Seisoin ajatusteni kanssa, en erottanut oikeaa avainta väärästä. Naapurinpojan parfyymi tuoksui hississä, ja mietin että ehkä yksinäisyys on nuorena siedettävää, kaunista, humalluttavan kliseistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti