Ole kärsivällinen.
Aamut, päänsärky, hitaasti mateleva kello, myöhästyneet kirjalainat, kahvilassa haaveilu. Ihana hyödyttömyys, en tee mitään, olen vain ja katselen elokuvia, tuhlaan naurua ja kyyneliä satunnaisiin asioihin. Kukaan ei soita minulle, mutta ei tarvitsekaan. En jaksaisi puhua. Minulla ei ole sanottavaa vaikka minussa asuu tulvimalla sanoja, opittuja fraaseja, epäröiviä tunnustuksia. Tykkään tästä etten tee päivilläni mitään. Elää hitaasti, kävellä hitaasti, syödä hitaasti. Ja silti sydän on kärsimätön, sydän on kuin laiva joka tarvitsee kiintopisteen, majakan. Mutta minä voisin vain nukkua, elellä hiljaa, kävellä paljain varpain parkettilattialla niin että laudat hädintuskin natisee. Minä olen vain, mutta sydän jyskyttää, kiirehtii, hoputtaa. Minusta tuntuu hyvältä ettei tarvitse nyt tuntea mitään, mutta ehkä sydän ja Werther ovat oikeassa.
Viikonloppuna sateenvarjoni lensi tuulen mukana, ja siitä katkesi varsi. Kävelin lätäköiden ja sateisten kortteleiden halki, olin päättänyt etsiä siitä illasta vielä jotain. Istuin pimeässä kellarissa märkänä ja kylmissäni, ostin olutta tiskin alta. Kun varpaista katosi tunto, lähdin. Katsoin kerran pimeässä kosteina kiiltäviä junanraiteita ja kaukana pimeydessä vilkkuvia valopisteitä kohti, enkä uskaltanut kävellä raiteita pitkin kotiin. Kävelin teitä pitkin baariin, katsoin kun muut tanssivat ja humaltuivat. Lähdin pois kenellekään sanomatta, ja kotimatkalla päätin etten mene sinne enää, vaikka menen kuitenkin aivan pian.
Joku sanoi että minä en usko onnellisiin loppuihin. Uskonhan, mutta ne eivät vaan tapahdu minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti