Kaksitoista metriä kangasta, kirpparilta raahattu 50-60-luvun ompelupöytä, äidin ompelukone, jumalaton pino käsityölehtiä. Olen työskennellyt vasta päivän, ja päivän sisällä onnistuin tuhoamaan yhden kankaan, muutaman sormen ja ompelukoneen neulan, joka tähtäsi koneesta irtautuessaan kohti poskeani. Vaikuttaa vahvasti siltä ettei minusta ole käsitöihin. Ehkä peruskoulun traumat olivat oikeassa. En kuitenkaan luovuta vielä.

Nukkumisesta on tullut vieras asia, jotain mitä muut tekevät seinien takana. Katselen tyynyltä valkoisena hohkaavaa täysikuuta, mietin asioita joita unohdin ajatella päivällä. Pohdin punaisten huulipunien sävyjä, vatvon pieniä huolia, muistelen rakastelua pimeässä.

Yritin päästä yli, annoin Nuoren Wertherin kärsimykset pois. Ajelin autossa Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandin kanssa, join intialaista chakra-olutta, vaihdoin sänkyni paikan toiselle seinustalle. Sama pakkomielle elää minussa kuitenkin. Aamuyöllä luin Pionin rakkautta, ja vahvasti epäilen ettei tämä mene ohi koskaan vaikka olen yrittänyt.

You can't set the words right

Haluaisin sanoa rumasti kaikille elämässään taas onnistuneille. Heidän väsymyksensä ei näy silmien alta. Heidän kotinsa tuoksuu kahvilta ja suudelmilta.

Yksi lasillinen likööriä saa tanssin vaihtumaan ohimoiden takaiseksi väsymykseksi. Valvon aamuviiteen. Miksi nukkua, kun unessa tapaan kaikkia joista en edes pidä. Rintalastan alla vihloo, kuuntelen miten hyvältä toisten ihmissuhteet tuntuu. "Minun tunteet kasvavat joka päivä."

Headlights look like diamonds

Kiinnitin muovisen lumihiutale-jouluvalon sänkyni päätyyn ja kärvistelin yön vääränlaisten tyynyjen ja painajaisten kanssa. Päivällä kaksi kupillista kahvia ja takaisin peiton alle. Mustassa pimeydessä kävelen sillalla, koski pauhaa ja kukaan ei näe minua koska minulla ei ole heijastinta. Kaupassa kirkkaiden lamppujen loisteessa silmät kostuvat, ja tuttu tyttö välttää sanomasta minulle "hei" kävelemällä nopeasti kassalle.

Laahustaessani kotiin tuttu ajatus kuristaa kurkkuani. Ei minusta ole mihinkään. Kahdeksatta kertaa itken samaa tarinaa puhelimessa, puhelimen näyttöön jää märkiä länttejä. Näen unta osastosta, näen unta mäntymetsästä ja kirjoista, turkoosista merestä joka odottaa ulkopuolella jos muuttuisin takaisin. Unien ulkopuolella poikaystävä lupaa hankkia minut eräälle toiselle osastolle siskonsa seuraksi, "minä tunnen nämä asiat."

Huomenna kokoan viimeiset kolikot mennäkseni katsomaan elokuvaa jota en halua nähdä. Upottaudun villahuiviin, ostan ison karkkipussin ja keskityn miettimään kahdeksi tunniksi jonkun toisen tyhjää oloa. Jokainen kaupunki on samanlainen, ja en osaa kadehtia Ranskassa asuvaa ystävääni. Samanlaisia murheet ovat myös Pariisissa, kauniimmin kehystettynä vain.

Amour

Lentokoneen pikkuruisesta ikkunasta meri ei näytä mereltä, ja luulen valkoisia aallon palasia suurten kalojen merkeiksi. Valtavat vuoret näyttävät tiramisulta kaakaojauhekuorrutuksella. Silmäni erottavat juuri ja juuri vuoristokylän talot, ja mietin miten pieni ihminen siinä kaikessa on.

Eksyn käryisillä kaduilla, ja puhun kieltä jota harva ymmärtää. Löydän pimeältä kujalta vuoden sykähdyttävimmän keikan ja valtavan tuopillisen paikallista olutta. Peitän hiukseni huivilla ja saan muslimimiehiltä hyväksyvät peukun nostot. Säikähdän keskustan palaneita taloja ja kosintaa joka alkaa pamauksella keskellä katua väkijoukon keskellä. Katson sinne missä horisontti ja taivas ovat yhtä harmahtavaa usvaa, ja istun karheilla kivillä katsomassa kalastajia.  Vaellan Aasian mantereen pienessä kalastajakylässä, ja eräs utelias kissa kiipeää jalkaani pitkin syliin. Ehkä se haluaa mukaan.

Eräästä toisesta kaupungista löydän turkoosina hohtavan huumaavan meren, joka ympäröi kaikkialla. Kylmä viima pureutuu luihin ja ytimiin kun eksyn yhä uudelleen ja uudelleen katujen sokkeloon. Jäljellä kaupungissa ovat vain turistit ja museot, öisin musta vesi ja hiljaisuus laskeutuvat kirkkojen, aukioiden ja siltojen ylle tiiviinä kerroksena. Kiviseinäisten palatsien ikkunat ovat vinossa, ja meri nousee rappusia ylös yksi kerrallaan. Palatsit luhistuvat kanaalin syliin, seinistä virnuilee suuria kivisiä leijonia ja päitä joiden kasvot hioutuvat hitaasti unohduksiin. Tämä kaupunki kuulostaa erilaiselta kuin muut, ja suuri katoavaisuuden tunne täyttää mielen joka askeleella. Jos täällä vielä olisi joku, voisin minäkin jäädä katsomaan taaksepäin aina renessanssiin asti.

Kaksi päivää tunnen oloni Suomessa kotoisaksi ja hyväksi, kunnes se iskee taas. Jalkoja heiluttava, ajatuksia haittaava, mieletön poltteleva matkakuume. Minne seuraavaksi? Voisin lähteä minne vain, mutten tiedä olisiko se pakenemista vai palaamista kotiin. Eräs ranskalainen mies kirjoittaa katukiviin pakkomielteisesti sanaa Amour lievittäessään särkynyttä sydäntään, ja minusta tuntuu kuin minunkin olisi pakko.

Älä pelkää dialogia

Seisoin bussipysäkin pimeässä kuulaudessa ja mietin miten rakastan iltoja kaupungissa. Repaleisia pilviä, kotiin palaavia ihmisiä, pimeässä kiiltäviä mustia nahkakenkiä. Tuttu kasvo lähestyi minua kadulla, poika jonka kanssa olin istunut samassa luentosalissa keväällä. Hän opiskelee politiikkaa, ja minusta se on niin kyllästyttävää ettei hänen komeutensa sovi siihen oppiaineeseen. Huokaillen syvään hän seisoi vieressäni. Kuvittelin hänen sanovan jotain, antavan minulle kirjelapun, mitä tahansa normaalista poikkeavaa, mutta kaikki jatkui niin kuin aina.

Kotiin palattuani sain sähköpostia. Minun on myönnettävä että lähetin tahallani kotiläksykyselyni juuri sille kohteliaalle nuorelle miehelle joka istuu luennolla vieressäni. Sille joka puhuu minulle käytävässä ennen tunnin alkua muistakin kuin kouluasioista. Sille joka puhuessaan  tunnilla katsoo minua silmiin vaikkei osaa sanoja ilman monistetta, tai nojautuu kurkkimaan raapustamiani vieraan kielen sanoja. Hänen hyväntuuliset tervehdyksensä ja rehelliset yllättävät sanansa saavat ajatukseni karkailemaan, ja viime tunnilla mietin mitä tapahtuisi jos sanoisin lounaskutsuun "kyllä". Miten tapaisin häntä tunnin ulkopuolella ja tutustuisin paremmin, esittelisin pienen levyhyllyni jonka jokaiseen levyyn on tullut naarmuja. 

Lopulta kävisi niin kuin viikonloppuna, ja löytäisin itseni väärän pojan kaipaavan katseen ja hipaisevan kosketuksen tieltä. Kuulun poikaystävälle, siispä minulla ei saa olla poika-ystäviä? Silti jokin liikahti minussa kun luin saamaani sähköpostia. Vierustoverini oli ystävällisesti lisännyt että älä pelkää dialogia. "En minäkään vielä osaa ulkoa." Tietämättään hän oli yhdellä lauseella selvittänyt suurimmat solmuni, joita en ollut vielä ymmärtänyt itsekään.

After Many a Summer

Löysin tänään unohtamani onnentunteen hömppäelokuvasta. Sellaisesta jossa arkitylsyyteen unohtunut, toivoton romantikko löytää kylpyhuoneestaan salaoven viktoriaaniseen Englantiin. Hetken näin itseni pikku-Versaillesin parvekkeella syleilemässä sitä ainoaa jonka haluan, mielikuvitukseni Mr Darcya. Mikä suunnaton onni on jäädä haavemaailmaan eikä koskaan enää palata..

Kaikki on yhtä sumua kun kävelen sateessa ruotsinkielistä radiota kuunnellen. Välillä harmittaa niin paljon että vietän iltapäivää kylpyhuoneen mintunvihreiden kaakeleiden kanssa. Välillä minut puhutaan ympäri ja käyn mittaamassa kadun kiviä askeleillani. Punaviini maistuu mullalta, ja ympärillä olevien ihmisten vaatteita katsoessani mietin mikä minua vaivaa. Minulla on kaikki mitä saatan toivoa, minulta ei puutu mitään. Silti istun ikkunassa, pakenen kirjoihin, pakenen elokuviin, samastun Single Manin Huxleyta lainaavaan yliopistoprofessoriin. Kengännauhojen sitominen, leivän syöminen, herääminen, kaikki päivän pienet yksityiskohdat muuttuvat suuriksi kun sisälläni asustaa tyhjyys. Muistot tulevat jostain ajattelematta, ja yhtäkkiä muistan miltä eräs tummahiuksinen poika tuoksui kun tapasin häntä salaa poikaystävältäni. Muistan että hänellä oli tummansininen samettitakki, ja suunnaton yksinäisyys.

Happy without you

Rastitan päiviä kalenterista yksi kerrallaan. Herään aamuisin kosteista lakanoista, juoksen kylmässä bussiin, kävelen loputtomia valaistuja käytäviä. Jalkani ovat täynnä mustelmia, ja lakanavuorien keskellä lasken tunteja ja minuutteja. Vapaapäivinä kehystän vanhoja valokuvia ja yritän olla ajattelematta rakkaasta ystävästä luopumista, yritän olla ajattelematta ruusupensaan alle suunniteltua hautapaikkaa. Vapaat hetket onneksi lipuvat ohi liian nopeasti, en kestä kenenkään seuraa mutten kestä olla yksinkään. Poikaystävä on jatkuvasti poissa, istun illat ja yöt kahden kuolevan kanssa. Kaikki me kuolemme pian kaikuu takaraivossani lakkaamatta, "tämä on se kesä kun ajattelin kuolemaa ja unohdin tehdä muuta."

Ja sinä ainoana päivänä kun menin kaatosateessa keskelle ihmisiä, eräs vanha muistoni oli siellä. Hän on viimein löytänyt itselleen rakastajan, ja uskottelen itselleni että sillä tytöllä on huono musiikkimaku ja varmasti tylsiä ajatuksia. Jostain syystä kuvittelen että olisin itse ollut parempi, varmasti olisin. Viime yönä unessa poika sanoi ettei halua enää tulla luokseni kahville, vaikka pyysin. Hän ei halunnut tulla, koska ajattelee minua vieläkin joskus. "Pah" sanoin, ja heräsin.

Deep sea, baby