Älä pelkää dialogia

Seisoin bussipysäkin pimeässä kuulaudessa ja mietin miten rakastan iltoja kaupungissa. Repaleisia pilviä, kotiin palaavia ihmisiä, pimeässä kiiltäviä mustia nahkakenkiä. Tuttu kasvo lähestyi minua kadulla, poika jonka kanssa olin istunut samassa luentosalissa keväällä. Hän opiskelee politiikkaa, ja minusta se on niin kyllästyttävää ettei hänen komeutensa sovi siihen oppiaineeseen. Huokaillen syvään hän seisoi vieressäni. Kuvittelin hänen sanovan jotain, antavan minulle kirjelapun, mitä tahansa normaalista poikkeavaa, mutta kaikki jatkui niin kuin aina.

Kotiin palattuani sain sähköpostia. Minun on myönnettävä että lähetin tahallani kotiläksykyselyni juuri sille kohteliaalle nuorelle miehelle joka istuu luennolla vieressäni. Sille joka puhuu minulle käytävässä ennen tunnin alkua muistakin kuin kouluasioista. Sille joka puhuessaan  tunnilla katsoo minua silmiin vaikkei osaa sanoja ilman monistetta, tai nojautuu kurkkimaan raapustamiani vieraan kielen sanoja. Hänen hyväntuuliset tervehdyksensä ja rehelliset yllättävät sanansa saavat ajatukseni karkailemaan, ja viime tunnilla mietin mitä tapahtuisi jos sanoisin lounaskutsuun "kyllä". Miten tapaisin häntä tunnin ulkopuolella ja tutustuisin paremmin, esittelisin pienen levyhyllyni jonka jokaiseen levyyn on tullut naarmuja. 

Lopulta kävisi niin kuin viikonloppuna, ja löytäisin itseni väärän pojan kaipaavan katseen ja hipaisevan kosketuksen tieltä. Kuulun poikaystävälle, siispä minulla ei saa olla poika-ystäviä? Silti jokin liikahti minussa kun luin saamaani sähköpostia. Vierustoverini oli ystävällisesti lisännyt että älä pelkää dialogia. "En minäkään vielä osaa ulkoa." Tietämättään hän oli yhdellä lauseella selvittänyt suurimmat solmuni, joita en ollut vielä ymmärtänyt itsekään.