Rastitan päiviä kalenterista yksi kerrallaan. Herään aamuisin kosteista lakanoista, juoksen kylmässä bussiin, kävelen loputtomia valaistuja käytäviä. Jalkani ovat täynnä mustelmia, ja lakanavuorien keskellä lasken tunteja ja minuutteja. Vapaapäivinä kehystän vanhoja valokuvia ja yritän olla ajattelematta rakkaasta ystävästä luopumista, yritän olla ajattelematta ruusupensaan alle suunniteltua hautapaikkaa. Vapaat hetket onneksi lipuvat ohi liian nopeasti, en kestä kenenkään seuraa mutten kestä olla yksinkään. Poikaystävä on jatkuvasti poissa, istun illat ja yöt kahden kuolevan kanssa. Kaikki me kuolemme pian kaikuu takaraivossani lakkaamatta, "tämä on se kesä kun ajattelin kuolemaa ja unohdin tehdä muuta."
Ja sinä ainoana päivänä kun menin kaatosateessa keskelle ihmisiä, eräs vanha muistoni oli siellä. Hän on viimein löytänyt itselleen rakastajan, ja uskottelen itselleni että sillä tytöllä on huono musiikkimaku ja varmasti tylsiä ajatuksia. Jostain syystä kuvittelen että olisin itse ollut parempi, varmasti olisin. Viime yönä unessa poika sanoi ettei halua enää tulla luokseni kahville, vaikka pyysin. Hän ei halunnut tulla, koska ajattelee minua vieläkin joskus. "Pah" sanoin, ja heräsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti