Löysin tänään unohtamani onnentunteen hömppäelokuvasta. Sellaisesta jossa arkitylsyyteen unohtunut, toivoton romantikko löytää kylpyhuoneestaan salaoven viktoriaaniseen Englantiin. Hetken näin itseni pikku-Versaillesin parvekkeella syleilemässä sitä ainoaa jonka haluan, mielikuvitukseni Mr Darcya. Mikä suunnaton onni on jäädä haavemaailmaan eikä koskaan enää palata..
Kaikki on yhtä sumua kun kävelen sateessa ruotsinkielistä radiota kuunnellen. Välillä harmittaa niin paljon että vietän iltapäivää kylpyhuoneen mintunvihreiden kaakeleiden kanssa. Välillä minut puhutaan ympäri ja käyn mittaamassa kadun kiviä askeleillani. Punaviini maistuu mullalta, ja ympärillä olevien ihmisten vaatteita katsoessani mietin mikä minua vaivaa. Minulla on kaikki mitä saatan toivoa, minulta ei puutu mitään. Silti istun ikkunassa, pakenen kirjoihin, pakenen elokuviin, samastun Single Manin Huxleyta lainaavaan yliopistoprofessoriin. Kengännauhojen sitominen, leivän syöminen, herääminen, kaikki päivän pienet yksityiskohdat muuttuvat suuriksi kun sisälläni asustaa tyhjyys. Muistot tulevat jostain ajattelematta, ja yhtäkkiä muistan miltä eräs tummahiuksinen poika tuoksui kun tapasin häntä salaa poikaystävältäni. Muistan että hänellä oli tummansininen samettitakki, ja suunnaton yksinäisyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti