Ylitin itseni. Jätin ääneni baariin, heräsin hirmuisen päänsäryn kanssa. Sormessani on viilto, ranteeni sattuu, ja tuntuu kuin joku olisi työntänyt veitsen minun sydämen viereen.

Samasta kohdasta pisteli myös eilen, kun olin keikan jälkeen yöksi taipuvassa illassa tekemässä jatkosuunnitelmia. "Ehkä joku on ampunut nuolen sinun sydämen ohi. Ehkä siksi se sattuu."

Näin sen jonka näkemistä odotin. Kahdeksan oluen jälkeen tunnustin hänen tuttavalleen että olen ehkä kiinnostunut. Ehkä. Ihan vähän vain.

Take These Hands And Throw Them In The River

Eilen istuin tietokoneluokassa kirjoittamassa esseetä. Kiemurtelin, kuuntelin muiden naputtelevan näppäimistöä, mietin, tuijotin kynsiäni, mietin lisää, hain kaakaota. Esseen viimeinen jättöpäivä. Minä olin taas ajoissa, aloittanut esseen aiheen miettimisen edeltävänä iltana. Fotodynamiikka. Minusta niissä  valokuvissa on jotain vetoavaa - liikkeen ja rytmin synteesissä on viehättävää melankoliaa, josta en voi olla pitämättä.

Minua väsyttää. Istuin bussissa, ja mietin miten en jaksa enää epämääräisiä ihmissuhteita. Minun elämälle on tyypillistä omituiset, määritelmien ulkopuolella olevat rakkaussuhteiden taimet, kiihkeät mutta nopeasti kauas ajautuvat ystävyyssuhteet sun muut. Tänään minusta tuntuu etten jaksa enää, minut on kulutettu loppuun. Puolitoistavuotta tuskin tapailuksi kutsuttavia poikajuttuja, jotka kaatuvat aina omaan mahdottomuuteensa. Olen uuvuksissa. Ehkä olen sittenkin lopulta keskinkertainen, vaikka olen aina julistanut olevani kaikkea muuta. Ehkä minäkin oikeasti haluaisin vain ruoanlaittoa kotona, elokuvien katsomista, ahdistavaksi aiemmin julistamani parisuhteen. Ehkä olenkin vain valehdellut itselleni ja muille väittäessäni että olen itsenäinen, vapaa, en tarvitse ketään. Olen huijari, ja kaipaan häntä joka uskaltaa olla kanssani ilman jäytävää epävarmuutta.

Juon vihreää teetä, ja voisin katsoa taas koukuttavinta televisiosarjaa ikinä: Project Runway. Minun pitäisi ottaa Heidi Klumin onelinerit käyttöön: "One of you will be named the winner, and one of you will be out." Voi lauantai, mitäköhän tästä päivästä vielä tulee. Voisin ehkä lukea Marie Antoinette-kirjani loppuun, levätä. Syödä lettuja.

Tänään tuntuu tältä:

Ja kaikesta pienestä melankoliasta ja uupumuksesta huolimatta en haluaisi olla kukaan muu. Minulla on maailman parhaat ystävät, joiden kanssa voi syödä kasvispiirakkaa ja juoda halpaa punkkua, nauraa esseekriiseille. Bussissa keksin myös unelma-ammattini: boheemi kotivaimo. Päivisin joisin kahvia posliinimukeista ja pyykkäisin, kävelisin paljain jaloin valoisassa kivitalohuoneistossa. Iltaisin rakentaisin omaa uraani jonkun epämääräisen taidealaan liittyvän jutun kanssa ja se toinen tekisi ruokaa jossa on tuoretta basilikaa. Viikonloppuisin kävisimme tanssimassa discopallon alla, juomassa muutaman oluen liikaa ja kuuntelemassa musiikkia. Lähtisimme äkkilähdöllä matkalle. Olisimme me.

Heräsin väärästä sängystä. Heräsin omasta sängystä ja hirvittävän kylmästä kodista postimiehen ovikellonsoittoon, mutten mennyt pyjamassani avaamaan. Ajattelin että jaksan kyllä hakea kenkäni saman kadun varrella olevasta postista, ja vedin peiton korviin. Olisin halunnut herätä jostain toisesta sängystä, jostain muualta. Sieltä missä katson aamuisin dokumentteja ja juon sammioittain kahvia, tai siitä sängystä jonne jään "vahingossa", nukun aina samalla puolella ja aamulla herään tanssimaan Grace Jonesia teepaidassa kahvikupin kanssa. Tai olisin voinut herätä myös siitä sängystä jonka yllä on seiniin maalattuja tähtiä, sängystä josta herään harmahtavaan aamuun yksin. Tai entä se patja, jolla en ole nukkunut yli vuoteen, se paikka jossa öisin katsotaan venäläisiä elokuvia pimeässä huoneessa. Oma koti on niin kylmä, hiljainen, vanhat ikkunat vetää ja palelen. Minun kotona tuulee, minua kaduttaa etten ole jossain muualla.

Kuvittelin tänään kahden minuutin ajan että ehkä irtosuhteet on minun seuraava "juttu". Ehkä huomenna tuo ajatus kestää jo paljon pidempään, tai sitten ei. Omituiset tuntemukset hiipivät sydänalaan aina silloin kun kuvittelee olevansa voitolla, ajattelee että onpa kivaa kun kaikki mahdollisuudet ovat käyttämättä.

"Jos sinun blogia on lukenut yhden tekstin verran niin on lukenut kaiken." Totuus, ei lisättävää. Junarata joka ei vie minnekään, mutta minusta junaradalla on silti kiva harhailla öisin.

Never had time to have my mind made up

Osaan:  tanssia maanantaiöisin, keittää teetä, tehdä teeleipiä, nukkua vaikkei nukuta, jättää kirjat kesken, ostaa lankakeriä joista en tee mitään, tehdä ranskanläksyt, soittaa bassoa, juoda salaa rommia, katsoa elokuvaa keskittyneesti, tuhlata rahaa, istua hiljaa monta tuntia kuunnellen Arvo Pärtiä, kirjoittaa horjuvia kirjeitä, siivota kun ahdistaa, ihailla kultaisia indiekenkiä, viettää koko päivän kotona, kulkea bussilla, käydä ranskantunnilla, lahjoittaa kyniä vierustovereille, syödä keksejä, miettiä entisiä poikaystäviä, sotkea vaatekaapin, odottaa postia vaikka tiedän ettei mitään ole tulossa, olla melkein sosiaalinen, itkeä Antonylle, nauraa soittokavereille, juoda viisi kuppia kahvia, sanoa asioita ääneen ja liian suorasti, ruokkia kissan, kävellä kadulla mitään näkemättä, haaveilla eri ihmisistä salaa, turhautua, hankkia uusia ystäviä.

En osaa:  tapailla poikaa, jolle olen yksi tapailtava tyttö lisää, jonka kanssa voi pitää hauskaa mutta jolle ei tarvitse sanoa lupauksia.

Vai osaanko?

Show me some revolution

Tykkään siitä kun bussin ikkunat natisee, vilu sulaa jaloistani ja saan istua hiljaa bussissa. Pimenevän illan valot välkkyy ikkunan takana, talojen rivit kulkevat ohi. Kaikki täynnä suurta mahdollisuutta mihin hyvänsä. Tummansininen taivas, värivalot, sammutetut valot ikkunoissa, tuntemattomat kadunnimet, hiekan ratina kengänpohjissa, tuntemattomat ihmiset ja heidän tuoksunsa joka tuo mieleen lapsuuden kuvakirjat tai viimeisen hikisen hitaan. Perjantai on seikkailua täynnä.

Rakastan laittautuneita ihmisiä. Heissä on ohimenevän hetken häilyvää charmia, jotain mitä janoan katsoessani heitä. Kampaukset ovat suosikkejani. Eilen kohtasin myös suomenruotsalaisen pojan, joka oli laittautunut mustiin korkokenkiin ja rusettiin. Kohtasin myös Robert Plantin, joka kehui kenkiäni. Tutut välttelivät minua, ja ystävät kirjoittivat puhelimeeni sanoja joita minun pitäisi sanoa terveisinä ihmisille, jotka eivät olleet läsnä.

Elävä musiikki muistutti minua siitä miksi rakastan keikkoja ja musiikkia. Ja nihkeää tanssilattiaa, hidasta aamua, ystäviä, minua. 

Odotan viimeistä hidasta ja mieli on niin musta

ettei se heijastu siihen suunnatusta valosta 

Odotan viimeistä hidasta ja tuntuu kuin ois kuumetta

sellaista, jota parasetamol ei paranna

Odotan viimeistä hidasta ja vältän kaikkia katseita

en halua seuraa, mua tuskin edes huomaa. et huomaa

Nyt tiedän että mun olis pitänyt jäädä tänään kotiin

mutta kun kaikki siellä on niin kaksinkertaista, niin sitä ei jaksa

Bookmark stuck at page seven or eight

"Sinun ongelma on se, että kiinnyt ihmisiin." 

Touché. Asiat olisivat vähemmän mutkikkaita, jos osaisin "periodirakkauden" jalon taidon muulloinkin kuin vastapuolen ollessa samantekevä. Mutta jos olen kiintynyt jonkun persoonaan tai olemukseen, väistämättä haaveilen. Ei, en tahdo omistaa, tahtoisin vain läsnäolon.

Olin kaksi ranskantuntia poissa, ja ranskantuntipojan sormeen oli ilmestynyt kihlasormus. 

Ystäväpoika ei tule koskaan haluamaan minua kokonaan, vaikka haluaa pitää minut varauksessa. Minusta hän on yhtä passé kuin tämä kaupunki huhtikuussa. 

En saanut vastausta mustekynällä kirjoittamaani kirjeeseen. Mustassa kirjekenkälaatikossani on vain yksi, se ensimmäinen kirje.

Tänään minusta tuntuu kuin olisin kirja, jota kukaan ei koskaan lue loppuun.

Keitän kolmannen pannullisen kahvia ja kuuntelen lisää ranskalaista poppia. Tämä päivä on hyvä päivä.

Allô le monde, est-ce que tout va bien?

Je n'y comprends plus rien.

Kiihkeä kuume yrittää ottaa minusta yliotetta. Tunsin eilen keuhkotaudin kuulauden ja poltteen, siispä päätin 1800-luvun hengessä hoitaa tautiani punaviinin ja muun alkoholin voimin. Eksyin taas tanssilattialla, poltin savukkeita, suunnittelin Pariisin matkaa, seurasin ihmisten kommunikointia salaa kuumetautini takaa. Hehkuin kalpeana kuumetaudin hehkua, ja oloni oli suorastaan eteerinen: olin kevyt, ainoana tehtävänäni onni, musiikki, ihmiset ja alkoholi. Sama olo jatkaa ilokseni myös tänään, ja voisin elää näin ikuisesti. Kuume on riisunut minulta murheet ja arjen ikävyydet, olen vapaa. Olen vapaa lähtemään minne tahansa, kohtaamaan kenet tahansa, juomaan, tanssimaan, nukkumaan, rakastamaan, unohtamaan, elämään. Kuume on tehnyt minusta nälkäisen maailmaa kohtaan, ja toivon ettei tämä olo lakkaa koskaan. Rakastan sinua kuume.

Asuin viikonlopun Helsingissä. Se on sympaattinen, tummansininen kaupunki johon en voisi kuvitella muuttavani viehättävistä kivitalokujista huolimatta. Tuijotin metron oransseja penkkejä aamuseitsemältä, kuuntelin keskusteluiden palasia, kävelin ihmisiä päin kauppakeskuksessa, haaveilin rautatientorin luistelukentällä lumisateessa, söin maailman parhaan lounaan, matkin tanssivalmentajan kehoituksesta ihmisten kävelytyylejä, matkin heidän tunteitaan, suljin silmät aina metron rullaportaissa, kaaduin keskustan jäisissä rappusissa, join rautatieasemalla lähtöteen. Kolmen päivän ajan elin jossain muualla kuin unessa: olin jatkuvasti hetkessä kiinni, siinä mitä tapahtuu, mitä tunnen, miten liikun, mitä ajattelen. 

Metrossa oli tyttö, joka kantoi kahta banaanilaatikkoa. Hänen hiuksissaan oli haalistuneet punaiset raidat, poskilla haalistuneet mustat raidat. Laatikoissa oli avaimet ja kaikki ne tavarat jotka hänen rakastettunsa oli pakannut. Hän itki. Minä melkein itkin. Kello oli kuusi illalla, ja oli lauantai.

Sunnuntaina palasin takaisin kotikaupunkiin, takaisin uneen jossa en havaitse jokaista hetkeä tai ajatusta tarkasti. Tuntui kun en olisi nähnyt punatukkaista poikaa iäisyyteen, siispä katsoimme elokuvaa, joimme aamukahvia, suutelimme komerossa, harhailimme ruokakaupassa. Olin hänen kanssaan niin kauan että en osannut enää puhua kuin vääriä sanoja. Tiedättehän ne päivät, kun ei osaa sanoa mitään, ja jos on sanottava jotain, sanoo kaiken väärin. Aamulla hän lähti, ja minä jäin katsomaan ikkunan sälekaihtimia hai-kuvioinen t-paita päälläni. Lähtiessäni otin kirjan ja pojan tuoksun mukaani. Lainakirjat ovat minulle muuta kuin lainakirjoja, jollain tavalla liittyvät ihmiseen samalla tavalla kuin vaatteet, tai tuoksu. Kirjojen avulla saa selville myös jotain niiden omistajasta, luulen niin. 

Joskus pelkään että inhimillisyyteni takia ihmissuhteet sortuvat kuin korttitalo, koska teen sellaisia asioita joita ihmiset tekevät: olen liian avoin ja puhun ajatuksiani ääneen, epäröin, olen varma, epäröin uudelleen, valehtelen, kerron totuuden, kaipaan, en kaipaa, ajattelen liikaa, liian vähän, olen minä. Se sama tyttö joka on aiemmin puhallellut korttitaloihin.

Joskus parhaat asiat ovat pieniä asioita. Salainen hissikeskustelu kahdeksalta aamulla, tyhjä tanssilattia, nukkuvan suukottaminen, se tunne kun pääsee matkalaukun kanssa kotiin ja painaa oven perässään kiinni.