Eilen istuin tietokoneluokassa kirjoittamassa esseetä. Kiemurtelin, kuuntelin muiden naputtelevan näppäimistöä, mietin, tuijotin kynsiäni, mietin lisää, hain kaakaota. Esseen viimeinen jättöpäivä. Minä olin taas ajoissa, aloittanut esseen aiheen miettimisen edeltävänä iltana. Fotodynamiikka. Minusta niissä valokuvissa on jotain vetoavaa - liikkeen ja rytmin synteesissä on viehättävää melankoliaa, josta en voi olla pitämättä.
Minua väsyttää. Istuin bussissa, ja mietin miten en jaksa enää epämääräisiä ihmissuhteita. Minun elämälle on tyypillistä omituiset, määritelmien ulkopuolella olevat rakkaussuhteiden taimet, kiihkeät mutta nopeasti kauas ajautuvat ystävyyssuhteet sun muut. Tänään minusta tuntuu etten jaksa enää, minut on kulutettu loppuun. Puolitoistavuotta tuskin tapailuksi kutsuttavia poikajuttuja, jotka kaatuvat aina omaan mahdottomuuteensa. Olen uuvuksissa. Ehkä olen sittenkin lopulta keskinkertainen, vaikka olen aina julistanut olevani kaikkea muuta. Ehkä minäkin oikeasti haluaisin vain ruoanlaittoa kotona, elokuvien katsomista, ahdistavaksi aiemmin julistamani parisuhteen. Ehkä olenkin vain valehdellut itselleni ja muille väittäessäni että olen itsenäinen, vapaa, en tarvitse ketään. Olen huijari, ja kaipaan häntä joka uskaltaa olla kanssani ilman jäytävää epävarmuutta.
Juon vihreää teetä, ja voisin katsoa taas koukuttavinta televisiosarjaa ikinä: Project Runway. Minun pitäisi ottaa Heidi Klumin onelinerit käyttöön: "One of you will be named the winner, and one of you will be out." Voi lauantai, mitäköhän tästä päivästä vielä tulee. Voisin ehkä lukea Marie Antoinette-kirjani loppuun, levätä. Syödä lettuja.
Tänään tuntuu tältä:
Ja kaikesta pienestä melankoliasta ja uupumuksesta huolimatta en haluaisi olla kukaan muu. Minulla on maailman parhaat ystävät, joiden kanssa voi syödä kasvispiirakkaa ja juoda halpaa punkkua, nauraa esseekriiseille. Bussissa keksin myös unelma-ammattini: boheemi kotivaimo. Päivisin joisin kahvia posliinimukeista ja pyykkäisin, kävelisin paljain jaloin valoisassa kivitalohuoneistossa. Iltaisin rakentaisin omaa uraani jonkun epämääräisen taidealaan liittyvän jutun kanssa ja se toinen tekisi ruokaa jossa on tuoretta basilikaa. Viikonloppuisin kävisimme tanssimassa discopallon alla, juomassa muutaman oluen liikaa ja kuuntelemassa musiikkia. Lähtisimme äkkilähdöllä matkalle. Olisimme me.
Kuulostaa hyvin tutulta epämääräiset ja jokseenkin kummalliset ihmissuhteet:) Liekö sitten tyypillistä nykyajalle, ettei oikein uskalleta sitoutua mihinkään tai kehenkään ja on muka jotenkin niin kauhea kiire jonnekin kaikilla(minne?),ettei ehdi hoitaa ihmissuhteita. Haaveilen toisinaan itsekin "normaaleista", tasaisista ihmissuhteista ja elämästä yleensä, mutta osaisiko siitä tosiaan sitten pitemmän päälle nauttia samoin kuin tällaisesta vaihtelevasta ja kai jokseenkin vapaasta elämästä? Nauti kiireettömyydestä ja pienistä(kin) elämän ilonpisaroista kuten teestä ja letuista!:)
VastaaPoista"Minne sulla oli niin kiire, et ehtinyt kertoa.." Niinpä. Ja tuntuu myös että aina kaipaa sitä mitä ei itsellä ole, on se sitten vapautta tai turvallista suhdetta. Pienet ilonhetket ovat loppupeleissä niitä suurimpia, niitä joita muistelee jälkikäteen, "voi kun joimme tequilaa shampoopullosta, olimme nuoria ja oli kesä!"
VastaaPoistaKiitos kommentista!