En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan. Iltaisin makaan sängyllä katselemassa tuulen ja parvekkeen verhon kohtaamisia enkä osaa.
Pian kerään kengät ja mekot matkalaukkuun ja lähden yksin vieraaseen maahan. Minä, joka en ole koskaan matkustanut Helsinkiä kauemmas yksin. Ehkä juuri hyvästien takia olen osannut sukeltaa takaisin, sukeltaa tequilaan ja yöttömiin öihin. Olen nauttinut jokaisesta töiden ja väsymyksen keskeltä nousevasta kultahipusta: ihmissuhdekeskusteluista joen äärellä pizza sylissä, pitkistä öisistä kotimatkoista Ipodin kanssa, siitä tunteesta kun alkoholi tuudittaa uneen, tai siitä hetkestä joka odottaa aamulla päänsärkyyn herätessä. Se kun tuntee kerrankin tehneensä jotain merkittävää, tuntee eläneensä hetken mukana kaupungin sykkeessä, sulautuneensa ihmisvirtaan hikisessä baarissa, jonka ikkunoista välkkyy luonnon omat discovalot.
Tunnen ensimmäistä kertaa todellista vapauden tunnetta. Sellaista, että pienimmätkin asiat tuottavat suurinta mahdollista iloa. Janoan elämää, kaikkea siinä. Alas pisaroina valuvaa hikeä tanssilattialla, haparoivia lähestymisyrityksiä, hetkiä jotka vaihtuvat huomaamatta ajattomiksi, sulaviksi täyden onnellisuuden aalloiksi. Haaveilen uppoavani selkä edellä johonkin pehmeään ja viileään, syvän järven helmaan.
Seuraavaan kappaleeseen on uutettu lempivuodenaikani syksy, joka on jo melkein täällä. Sen sateiset poltetun oranssin sävyiset kadut, viipyilevät kosketukset ja kaiken takana kävelevä yksinäisyys tekevät minusta onnellisen.
I want you to kiss me like a stranger.. once again.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti