Metsäpolun lamppujen valo siivilöityy hangelle kuin juhlissa olisin. Ilmassa tuoksuu pakkanen, jälkeenpäin se tuoksuu vaatteissa mietona savun katkuna. Joku näkymätön nipistelee poskipäitäni, kävelen ryöväämieni liian leveiden housujen kanssa ennalta määräämättömiä reittejä. Keskellä pimeää polkua pysähdyn pienen puron ääreen. Kauempana valossa kävelee pariskunta joka kiirehtii. Pelkää. Seison yksin narisemassa keskellä natisevia puita ja niiden kaarnaihoja. Kävelen tutun asunnon ohi jossa kävin ennen kylässä. En usko että siellä keittiössä kukaan enää katsoo öisin Wallace&Gromitia. Viereisen ikkunan jouluvaloissa kylpee lintuhäkki, mutten erota onko papukaija elävä vai ei.
Nukun vierashuoneessa jonka lattia on täynnä muurahaisia. Jokaisella askeleella saatan päättää yhden tai useamman elämän. Aamulla kirjoitan puhelinnumeron kuulakärkikynällä kalenterin yläkulmaan. Sormet tärisee niin että pudotan vesilasin lattialle, kaikki ajatukset pakenevat pois kun kuulen puhelimen tuuttaavan. Sydän nousee kurkkuun, kävelen paljainvarpain edestakaisin keittiössä. Hän vastaa, minä selitän. Mietin miten kuulostan liian haavoittuvalta ja pieneltä, menen sanoissa sekaisin, olen väärässä kohtaa hiljaa. "Kiitos että soitit, piristi päivääni kovasti. Harmi että lähden jo huomenna, mutta 180 päivän päästä palaan takaisin.. En lupaa mitään." Nyt en pysty ajattelemaan enää mitään muuta, koko muu elämä suistuu hitaasti rotkoon kun selaan nettisivuja ja haaveilen, lasken viikkoja elokuuhun vaikka hädintuskin tunnen häntä. Jossain tuolla on se omituinen tunne että näin sen pitää mennä. Tämä saattaa olla se vuosi kun aloitan kolme vuotta sitten katkenneen elämän uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti