Musta. En välitä sinusta, mutta haluan panna sinua.
Valkoinen. Lupaukset valtameren ylittämisestä, vanhan suhteen hylkäämisestä, uuden rakkauden lunastamisesta. Aamuyöllä ahtaasta ovesta käytävään heitetty matkalaukku, suru joka hävisi ahtaan rappukäytävän pimeyteen.
Toisesta näin unta. Hän oli jostain syystä menossa Tukholmaan, minä olin töissä lentokentällä. Autoin ystävääni jonka suunnittelemaan mekkoon oli livahtanut haamu. Selvitin matkalaukkuja, pidin päässäni suuria mustia kuulokkeita, kuljin loputtoman keltaisen rullaportaikon läpi. Hän ei sanonut mitään, enkä minä tiennyt mitä sanoa. Odotin tänään valveilla viestiä, vaikka tiedän etten halua kuulla hänestä enää.
Toisesta en nähnyt unta vaikka yritin. Kirjoitin hänelle pitkän toverillisen kirjeen, joka jossain vaiheessa lipsahti eksistentialistiseksi virraksi, huomioiksi meren tanssista ja aistien varassa elämisestä. Pyyteetön kirje saattoikin muuttua pyynnöksi, ja olen ehkä masokisti sillä tiedän että tuskin näen häntä enää. Ja silti kuvittelen kesäpäivän Etelä-Ranskassa ja hänet viereeni kalliolle, Single Manin kohtausta matkien.
Niin, miksei näitä kahta voi yhdistää. Miksi saan vain tunteet joista ei saa kiinni, tai vain kuluttavaa ja painavaa fyysisyyttä. Kummatkin turhauttavat. Kummastakaan ei ole mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti