Raidallinen froteepyyhe kaulassani juoksin vasta äskettäin tapaamani ukrainalaisen tytön kanssa katulamppujen ohi merenrantaan, nuorten miesten juostessa peräämme. Mustassa rannassa riisuin päällysvaatteet, päätin olla rohkea, juoksin ensimmäisenä myrskyävän meren syliin. Atlantti oli jäätävän kylmä, mutten välittänyt - heittäydyin antaumuksella suolaisten aaltojen vietäväksi. Kauempana aallonmurtajan pauhu ja suuret valkoiset aallot piileskelivät mustan yön turvissa, ja tunsin outoa pelkoa maatessani selälläni meressä, katsoen valkoisena hohtavien varpaideni takana riehuvaa aallokkoa. Aallokon takana jossain oli Amerikka. Mitään parempaa tietoa minulla ei ollut sijainnistamme, tuntematon ranskalainen majoitti meidät isänsä taloon. Uinnin jälkeen join vodkaa keittiössä kirsikoita napostellen, lattiat täynnä suolaa ja merilevää. Minua ärsytti ettei se ranskalainen minusta välittänyt. Suuttui vain kun nukuin hänen mielitiettynsä vieressä.
En muista koska olisin ollut yhtä onnellinen kuin Englannin kanaalin rannalla linnoituskaupungissa, jossa oli laskuveden aikaan täysin toinen maailma, suuri aurinkoinen uni johon sulin. Kävelin paljain jaloin loppumattoman häikäisevällä rannalla, meri oli turkoosi ja lämmin, horisontti niin suloinen että olisin halunnut hukkua siihen. Rannalta poimin sinisiä, valkoisia, keltaisia ja vaaleanpunaisia simpukoita, vaikka tiesin että jos kannan ne kotiini en tule katsomaan niitä enää uudelleen. Korkealla kalliolla toisessa maailmansodassa tuhoutuneen talon lattiaan oli kirjoitettu sininen rakkaudentunnustus, joka ei saanut minua voimaan pahoin. Olen kolmelle eri ihmiselle samaan aikaan "sitten kun" - vaihtoehto.
Matkan jälkeen paluu miljoonakaupunkiin oli suuri pudotus pohjattomaan kaivoon. Mikään ei toimi täällä. Yritän piilotella viimeiset päivät. Tämä kaupunki pakottaa kaikki samaan muottiin, ja ne jotka eivät siihen taivu murtuvat tavalla tai toisella.
Muistan miten ennen lähtöä luin tytöstä, joka oli asunut vuoden ja sairastunut syömishäiriöön. Luin myös toisesta, joka oli masentunut pahemmin kuin koskaan aiemmin. Muistan miten ajattelin että ei näin kauniissa kaupungissa voi voida pahoin - niin paljon tehtävää, nähtävää, uusia ihmisiä tavattavaksi! Niin paljon uutta ja jännittävää. Ja nyt kuitenkin kun lähdön hetki on lähellä, huomaan että saatoin olla väärässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti