Heräsin ihan itse. Aivan kuin olisin löytänyt maailman jännittävimmän ja häikäisevimmän kuvakirjan vanhasta unohtuneesta kirjahyllystä; huomasin yhtäkkiä kävelyretkellä kiviseinän reunan vesiputouksen, aamukahdeksalta talojen laitoja värittävän auringon. Maistoin mustikanmaun kekseissä, kitkerän punaviinin, tunsin lämpimän kädenpuristuksen ja kuulin sanat. Huomasin että on kevät, muistin että olen kohta Ranskassa.
Istuin tentissä kolme tuntia, ja tenttikysymysten sijaan mietin perjantaita, punaviiniä ja sitä minne menisin seuraavaksi. Mitä tekisin, missä haluaisin käydä, millaista tanssia tanssia. Siinä hetkessä rakastin yliopistoa ja sitä, että ketään ei haittaa jos minun kynsilakka on rapissut pois, tai jos tukka on takussa. Tentissä istuminen oli parasta.
Hetken tuntuu taas siltä että olen elossa, sittenkin. Kaikki ei olekaan samantekevää. Päivät kulkevat kuin siivillä, ne ovat sittenkin liian lyhyitä. Minun täytyy saada kävellä pitkiä iltakävelyitä, istua kahviloissa, jutella tutuille ja tuntemattomille, kuunnella musiikkia, supattaa ranskaa. Tuntea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti