Eilen se tapahtui. Huolella rakentamani pato sortui discopallon välkkeessä, kevätahdistuksen hyökyaalto vyöryi ylitseni murtaen kaikki lukot mennessään.
Hengitys rahisee, pikkukiviä ja leijailevaa katupölyä. Kengänkorot ovat kuluneet ontoiksi, ja minusta tuntuu kuin kaikki olisi liikaa, ja samalla liian vähän. En halua enää poistua tästä talosta, haluaisin aikalisän, haluan olla rauhassa. Vieraat kysyvät katseet häiritsevät kaupparetkiäni, tutut kysyvät kysymyksiä jotta saisivat selville miksi ja miten ja mikset.
Voi kunpa joku antaisi minulle luvan nukkua koko loppukevään. Nukkua kaikki nämä viikoilta tuntuvat päivät kevyiksi ja ohuiksi. Minä en tee näillä päivillä mitään, en halua odottaa niiden laahustavan hitaasti ohitseni.
Haluan herätä sitten kun pyykit kuivuvat auringossa niinkuin minun aallonpohjanikin, ja puissa on taas lehdet. Herättäkää minut kesän ensimmäisenä päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti