Pidän tästä talosta. Parasta on se, kun istun hiljaa ikkunalaudalla teekupin kanssa, katselen kun isot pehmeät lumihiutaleet kiertävät ympyrää sisäpihalla. Vastapäisen talon ikkunoista ei näy ketään, päivä on vielä hetken uusi, ja raukea väsymys täyttää minut. Annan muiden juosta rappusia alas, kolistella, hoitaa velvollisuuksia. Minä korkeintaan kaivaudun takaisin pyykiltä tuoksuvan peiton alle, luen kaksi sivua tenttikirjasta ja nukun vähän lisää.
Tällä viikolla olen perunut lähestulkoon kaikki menoni. Minulla on ollut tärkeämpää tekemistä. Olen nukkunut univelkoja ja tautia pois, rakentanut itseäni uudelleen haaveista ja musiikista. Olen ollut väsynyt, välillä masentunut, mutta pohjavire on kuitenkin ollut hento ja värisevä onnellisuuden tunne, joka pieninä hetkinä pulpahtelee pintaan melankolian alta.
Tiedättekö, minä olen sellainen joka ei koskaan tee aloitteita. En paljasta itseäni missään tilanteessa, yritän harhauttaa toista incognito, olen kärsivällinen ja juonikas, vaikka ihastun hups vain.
"Don´t struggle like that or I´ll only love you more."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti